VUOSI ILMAN HENKILÖVAAKAA

Ihanaa perjantaita ja alkavaa viikonloppua ♥ Olen tunnustellut viime viikkoina, että mulla on ihan törkeän hyvä fiilis mun kropassa, ja mietin kovasti, mistä se johtuu. Pitkän mietinnän jälkeen tajusin, että mulle tuli kuun alussa tasan vuosi siitä, kun lakkasin käymästä vaa'alla.

Tänään on siis vähän erikoisempi  vuosipäivä, ja ihan ymmärrättävästi joku voisi kysyä, että miksi ihmeessä olen vältellyt henkilövaakoja niin pitkän ajan. Teille hämmentyneille tiedoksi, että vaa'alla käymisestä oli muodostunut mulle pitkäaikainen pakkomielle. Häät olivat lähestymässä, ja yli satakiloinen ruhoni astui joka ikinen päivä vaa'alle, vain huomatakseen, että paino ei mennyt ponnisteluista huolimatta alaspäin. Vaikka kuinka olenkin kehopositiivinen, mun kehopositiivisuus oli siinä vaiheessa koetuksella, ja mun tuntemukset omaa kehoa kohtaan olivat täysin negatiivisia.

Vaa'an lukema määritteli mun päivän aikataulun, päivän treenimäärän ja ruokailut, ja huomasin, että aloin oireilemaan ruokailun kanssa tosi pahasti. Sitten yhtenä päivänä marraskuun alussa sanoin Juhalle, että mietin, pitäisikö olla käymättä vaa'alla häihin asti, ja seuraavana päivänä vaaka oli kadonnut sen paikalta keittiön oven vierestä. Enkä vieläkään tiedä, minne ihmeeseen Juha on sen onnistunut piilottamaan.

Mitkä asiat ovat vuoden aikana konkreettisesti muuttuneet?

1. Mua ei ahdista katsoa musta otettuja valokuvia. Tämä oli täydellinen muutos just ennen meidän häitä, sillä Milla Grönmanin ottamat hääkuvat olivat täydellisiä, ja ennen olisin nähnyt niissä vain ällöttävän kaksoisleuan kantajan. Nyt näin niissä oikeasti onnellisen ihmisen, ja voin nauraa muulloin otetuille epäonnistuneemmille otoksille.

2. En ole enää koko aikaa tietoinen kehostani. Kun vielä punnitsin itseäni päivittäin, olin 24/7 tietoinen siitä, miltä mun keho näyttää, ja miten mun pitää olla, jotta vaikuttaisin mahdollisimman "hoikalta". Vanhoja kuvia katsellessa tajusin, miten monta täydellistä päivää multa on mennyt sivu suun, kun olen ollut niin jumissa oman pääni sisällä. Nyt, kun en saa päivittäistä muistutusta siitä, että olen huomattavasti raskaampi, kuin keskiverto suomalainen naisoletettu, en myöskään stressaa sitä, miltä näytän. Voin käyttää kireää paitaa, vaikka istuisinkin töissä, enkä ajattele koko aikaa sitä, miten "rumasti mun maha tursuaa housujen reunan yli". Koska let's face it, kaikenkokoisilla maha menee istuessa rullalle ja "tursuilee".

3. Olen parantanut elintapojani ja huolehtinut kehostani enemmän. Tämä tuli täytenä yllätyksenä, mutta teen töitä ruokavalioni parantamiseksi, pyöräilen lähes päivittäin yli kolme kilometriä ja pyrin treenaamaan noin neljä kertaa viikossa. Ja olen todella motivoitunut. Aikaisemmin mun treenaaminen ja ruokavaliomuutokset loppuivat aina siihen, kun en nähnyt tuloksia vaa'an lukemassa, nyt seuraan omaa yleistä fiilistä ja polveni koko ajan parantuvaa kondista. Paljon parempia kannustimia, kuin laihtuminen!

4. Laihdutusta ja terveellisiä elämäntapoja käsittelevä somesisältö ei enää aiheuta mussa itseinhoa. Muistan ennen vaa'asta luopumista vältelleeni kaikkia asioita, joissa edes saatettiin puhua laihduttamisesta ja terveellisistä elintavoista, koska ne saivat mut tuntemaan itseni epäonnistuneeksi. Nyt, kun mulla ei ole enää ollenkaan mielessä laihdutus, näiden katsominen on joskus jopa inspiroivaa! Katsoin eilen telkkarista Olet mitä syöt -jakson, ja vaikka kuinka kyseenalainen ohjelma onkin, en sen jälkeen kokenut olevani yhtään paska ihminen. Lisäksi olen tykännyt ihan valtavasti Elia Leinon Läski treenaa -videosarjasta, ja saanut siitä uutta puhtia omaan treeniin.

5. Olen vähentänyt itseni vertailua muihin. Tämän kanssa mulla on vielä hiukan petrattavaa, pienin askelin oikeaan suuntaan!

6. Olen löytänyt mulle sopivimman pukeutumistyylin. Mun ideaali mukavuusasu koostuu urheilurintsikoista, löysästä, Mörkömäisestä paidasta, sitriinikaulakorusta, villasukista ja treenihousuista. Oon nimennyt itseni mukavuudenhaluiseksi noitaolennoksi.

7.  En enää häpeile mun raskausarpiani. Mun koko keho polvista kaulaan on täynnä venymäarpia, ja se on pitkään vaikuttanut mun itsetuntoon. Taisin olla 15, kun ensi kerran joku harrastuskaveri kysyi, että mitä arpia mulla oli, ja siitä lähtien oon yrittänyt pitää ne peitettyinä. Nyt fiilikset niitä kohtaan on muuttuneet. Hääpäivänäkään mua ei ahdistanut mun käsivarsien, olkapäiden tai tissien arvet, vaan keskityin pitämään hauskaa. Ja kyllä, mulle on muodostunut tämän vuoden aikana yksi uusi arpi, ja aavistelen jonkin verran lpainoni nousseen. Mutta se on ihan ookoo. Oon vaan tosi onnellinen siitä, että kamppailu mun polveni kanssa on nyt voiton puolella, ja pystyn vihdoinkin treenaamaan kunnolla. Se vaikuttaa mun hyvinvointiini tosi kokonaisvaltaisesti.

Toivon, että tuleva vuosi tuo yhtä positiivisia muutoksia mun elämään. Jatkan tätä vaa'atonta elämää niin kauan, kun vain voin, ja käyn seuraavan kerran itseäni punnitsemassa, jos jokin terveydellinen tutkimus sitä vaatii. Muuten pystyn seuraamaan kehoni muutoksia vaatteiden sopivuuden ja peilikuvan avulla ihan riittävästi.

Oletko sä koskaan kokeillut olla tiedottomana omasta painostasi? Olisi ihanaa, jos aiheen ympäriltä saataisiin luotua monipuolista keskustelua, ja kaikenlaisten kokemusten kuuleminen olisi todella mielenkiintoista!

Muut aiheeseen liittyvät:

7 kuukautta ilman henkilövaakaa! - HÄÄT 2018

Henkilövaaka piiloon puoleksi vuodeksi - HÄÄT 2018

7 kuukautta ilman henkilövaakaa! - HÄÄT 2018

Ihanaa alkanutta viikkoa, tyypit! ♥ En tiedä, moniko siellä ruudun toisella puolella muistaa, mutta tein viime vuoden marraskuussa postauksen, jossa kerroin, että Juha jemmasi meidän henkilövaa'an. Nyt olisi aika päivittää tätä aihetta!

Lokakuun lopussa olin miettinyt kuumeisesti, että omasta painosta tietämättä oleminen voisi olla erittäin terveellistä näin häiden lähestyessä, ja Juhan ei tarvinnut kuulla edes kahta sanaa asiasta, kun vaaka oli jo hävinnyt normaalilta paikaltaan. Vaa'attomuusajatus tuntui pelottavalta, mutta marraskuu oli kylmä ja märkä, halloween-herkuista turpea keho ahdisti ihan älyttömästi, peilistä tuntui tuijottavan tonnimursu ja vaa'an näyttämä luku sai mut harkitsemaan raivolaihdutusta, joka loppuisi vasta hääpäivänä. Joten päätin ottaa haasteen vastaan.

Miten elämä on sujunut seitsemän kuukautta ilman henkilövaakaa?

Vaa'attomuus ja vaa'alla käymisen välttely ei ole ollut millään ilveellä helppoa. Mähän siis punnitsin itseni melkein päivittäin, joten siitä täydelliseen tietämättömyyteen siirtyminen on ollut melkoinen koettelemus. Mut valtaa noin kerran kuukaudessa pakonomainen tarve päästä punnitsemaan itseni, ja punnitustarve tuntuu pahenevan, mitä lähempänä häitä ollaan. Kuitenkaan en ole päätöksen tekemisen jälkeen astunut kertaakaan vaa'alle, koska tiedän, että painoni tietäminen ei tuo mun elämääni minkäänlaista hyvää sisältöä.



Mun kuntoilutottumukseni ovat muuttuneet vaa'attomuuden myötä tosi räikeästi. Alkuvuodesta kävin joogaamassa ja zumbaamassa, koska se oli mun mielestä kivaa, kuntosalitreenaaminen jäi vähemmälle. Viimeksi olen kuntoillut mielihyvää tavoitellen lapsena ennen peruskoulun alkua. Toki ennen tätä vaa'atonta aikakauttakin kuvittelin harrastavani kehopositiivista liikuntaa, ja ajattelin, että kuntoiluni taustalla ei ollut toiveita laihtumisesta. Kuitenkin olen viimeisen seitsemän kuukauden aikana todennut, että vaikka liikunta silloin ei ollut tietoisesti laihdutukseen tähtäävää, suuri osa mun syistäni kuntoilla liittyi painoon ja sen hallintaan. Nyt tilanne on toinen, kun en tiedä, mitä painolleni tapahtuu. Erittäin terve muutos!

Maaliskuussa kuntoilutottumukseni heittivät voltilla perseelleen, kun rikoin huonon polveni pahemmin kuin kymmeneen vuoteen. Sen jälkeen olen hiukan joogannut, mutta kun se ei tunnu vielä sujuvan, olen antanut keholleni aikaa palautua. Eikä viikottaisten hikitreenien puuttuminen ahdista yhtään niin paljoa, kuin jos punnitsisin itseni päivittäin ja näkisin, miten treenaamattomuus vaikuttaa vaa'an lukuun.

(Kompaktia polvi-infoa; Loukkaantumisen takia aloitin kymmenen vuoden tuskailun jälkeen fysioterapeutin intenssiivikuntoutuksen. Kysyin fyssarilta ekalla tapaamiskerralla, että onko tämä mun painostani johtuva ongelma, mutta kuulemma ei ole. Mun reisilihaksen pää ei reagoi liikkeeseen, joten sen vastakappale kiskaisee polvilumpion paikoiltaan. Näin tapahtusi, vaikka olisin kaksikymmentä kiloa kevyempikin. Nyt treenaan polveani pari kertaa viikossa steppilaudalla. Peilin edessä. Vähissä vaatteissa. Se on jotain, mihin en olisi ikinä ennen pystynyt!)



Vaa'attomuus on myös kannustanut mua katsomaan itseäni useammin peilistä, ja arvatkaa mitä: mä olen nykyisin ihan kohtalaisen tyytyväinen peilikuvaani! Toki joskus on huonojakin päiviä, mutta vähenevässä määrin. Päivittäinen itsensä mollaaminen on vaihtunut siihen, että katson itseäni kokovartalopeilistä ja arvostan sitä, millainen tyyppi sieltä katsoo takaisin. Niin, ja enää peilissä ei seiso tonnimursu, vaan ihan normaalinnäköinen hyypiö, jonka kehon koko ja muoto vaihtelee paljolti kuukauden aikana. Ja se on ihan normaalia!

Kehoon positiivisesti suhtautuminen on myös kannustanut mua kiinnittämään hyvinvointini ylläpitoon entistäkin enemmän huomiota: Juon paljon vettä, pukeudun niin, että reiteni saavat hangata toisiaan vasten vaikka koko päivän kipeytymättä, olen alkanut seurata Instagramissa enemmän rohkeita kehopositiivisuusvaikuttajia, syön paljon hedelmiä ja välttelen lihatuotteiden käyttöä enemmän kuin ennen, kuljen paljain jaloin, venyttelen, hoidan ja suojaan ihoani auringolta ja tilasin itselleni Vivo barefootin paljasjalkakengät, joiden kanssa käveleminen on ennennäkemättömän mukavaa!

Oman kehonsa tai painonsa vihaamisessa ei ole mitään järkeä! Tuntuu, että olen vihdoinkin alkanut ymmärtää, että jokaisella ihmisellä on oma biologinen normaalipainonsa, johon keho itsekseen pyrkii, ja jossa keho toimii kaikkein parhaiten. Joillakin se on matalalla, joillakin korkealla. Ja vaikka "normaalipaino" olisikin kaukana omasta painosta, se ei tee ihmisestä yhtään huonompaa. Paino ei kerro yhtikäs mitään mun terveydestäni tai ihmisarvostani. Kunhan vain elän kohtalaisen terveellisesti; syön monipuolisesti ja riittävästi ja olen aktiivinen, mun painollani ei pitäisi olla hirveästi merkitystä.



Muutenkin olo tuntuu uudelleensyntyneeltä! Puhun painostani yhä melko usein, mutta nykyisin positiivisemmalla äänenpainolla. Mulla on ollut tämän seitsemän kuukauden aikana tosi hedelmällisiä keskusteluja ystävien kanssa siitä, millaisia fiiliksiä paino ja punnitus aiheuttaa pääkopassa. Valehtelematta jokainen keskustelu on päättynyt siihen, että todetaan, että vaa'alla käyminen ei tuo mitään positiivista sisältöä arkeen tai elämään, ja että painolla ei pitäisi olla mitään merkitystä.

Millainen suhde sulla on itsesti punnitsemiseen, tai ootko ikinä kokeillut olla pimennossa painosi suhteen? Tai herättikö tämä postaus jotain kysymyksiä? Olisi hienoa kuulla, mitä ajatuksia tämä aihe herättää!

Henkilövaaka piiloon puoleksi vuodeksi - HÄÄT 2018

Marraskuu pyörähti käyntiin vauhdikkaasti, ja päätin, etten käy vaa'alla ennen syntymäpäivääni. Synttäreitä vietän 29. maaliskuuta.




Tarkoitus olisi siis, että melkein puoli vuotta olisin pimennossa omasta painostani. Ja jos tämä juttu toimii kuten toivon sen toimivan, saatan jatkaa vaa'atonta elämäntapaa pidempäänkin. Ja kyllä, häiden lähestyessä. Mielipuolista, eikö totta? Syy tähän on se, että oman painoni tarkastelu ei vaikuta millään tavalla positiivisesti mun elämääni. Vaikka kuinka seuraisin instassa kehopositiivisuustyyppejä, muistuttaisin itseäni siitä, miten ihana ja toimiva keho mulla on ja tekisin töitä oman itseluottamukseni kanssa, silti toisinaan mieleen tulee ajatus, että painoni tekee musta huonomman ihmisen.

Kun hääsuunnittelu alkoi, aloin tarkastelemaan painoani normaalia enemmän. Tavoitteeksi laitoin heti hääsuunnitelmien alussa sen, että saisin painoni putoamaan edes viisi kiloa ennen naimisiinmenoa (jotta saisin painoni yhdeksällä alkavaan numeroon). Luin "morsiamen kuuluu näyttää hääpäivänään kauniimmalle kuin ikinä" -horinaa häälehdissä, enkä mä pystynyt näkemään mielessäni itseäni morsiamena mun "hirvittävän kaksoisleukani" kanssa (LOL) ja parikymmentä kiloa painavampana kuin silloin, kun Juhan kanssa ensi kerran tavattiin.

Ja tietenkin tämä kaikki kumpuaa korvieni välistä, sillä Juha on mulle sanonut monta kertaa, ettei välitä tippaakaan painostani, kunhan vain se pysyy terveellisissä lukemissa (ja hänen mielestään mun painoni on vielä terveellinen, vaikka se hiukan nousisikin). Juhan puheista huolimatta aloitin kovan luokan liikuntaharrastukset ja ruokailutottumusten muuttamiset nyt syksyn aikana. Eikä se paino ole laskenut kaikista ponnisteluista huolimatta.

Sanotaanko vaikka niin, että kun on aloittanut töihin pyöräilyn, joogan ja zumban, vaihtanut epäterveellisen aamupalatottumuksensa terveellisempiin ja juonut vettä päivittäin enemmän kuin riittävästi, odottaa, että tuloksia tulee. Ja mut, kuten valtaosa muistakin ihmisistä, on opetettu aina siihen, että tulos = laihtuminen. Kun se paino ei lähdekään alaspäin, alkaa miettiä, kannattaako näitä uusia ponnistuksia edes jatkaa, kun "mitään ei tapahdu".

Niin tosiaan, liikunnan lisääminen ja ruokailutottumusten muuttaminenhan ei vaikuta mihinkään. Se ei esimerkiksi lisää elinajanodotetta ja ennaltaehkäise lihavuudesta, istumatyöstä ja yleisestä liikkumattomuudesta johtuvia sairauksia. Terveelliset elämäntavat ovat oikeasti hyväksi, vaikka se ei vaikuttaisikaan painoon mitenkään.

Mainitsin mun vaa'attomuusajatuksistani Juhalle joku ilta, ja seuraavana päivänä meidän vaaka oli hävinnyt kuin tuhka tuuleen sen normaalilta paikalta. Enkä halua kysyä, minne se on piilotettu, etten joulumässäilyn jälkeen kaiva sitä psykoosissa esille nähdäkseni, mitä joulukonvehdit ovat painolleni aiheuttaneet.

Asumme siis melkein puoli vuotta vaa'attomassa kodissa. Lisäpotkuksi poistin instan seuraamislistaltani valtavan määrän laihdutuseen ja kehovihaan kannustavia käyttäjiä (myös niitä vanhoja ILR-kavereita, joiden postaukset ovat olleet pitkän aikaa nevatiivissävytteisiä). Jos sä koet painosi seuraamisen negatiiviseksi, kannattaa kokeilla, miltä pidempi aika ilman punnitusta tuntuisi. Ja oikeasti, jos instaa selatessasi törmäät aina negatiivisiin postauksiin, jotka vaarantavat sun päivän fiiliksen, poista ne tyypit näkyvistä.

Näillä eväillä kohti häitä.

Opitaanko viha omaa kehoa kohtaan kotona?

Eilen puhuttiin ohimennen kehopositiivisuudesta äidin kanssa ennen joogatuntia. Mä kerroin, etten tunne juuri ketään mun ikäistä muijaa, joka ei olisi jossain elämänsä vaiheessa vihannut itseään ja/tai kehoaan ihan silmittömästi. Ja varmasti meidän ikäluokassa on myös jätkiä, jotka ajattelevat samoin, en vain ole ajautunut kenenkään miespuolisen kanssa aiheesta keskustelemaan. Äiti oli yllättynyt ja puhuttiin siitä, miten mä itse ajattelin vuosia ja vuosia olevani tosi paska ihminen ja vähemmän arvokas, koska olin aina ylipainoinen. Nyt tilanne on onneksi parempi ja olen oppinut kantapään kautta arvostamaan sitä, millainen keho mulla on.

Äiti sitten kysyi, että mistä se on peräisin. Ei kotoa ainakaan, eihän?

Mietittiin internetin ja somen vaikutusta ja epätodellisista naisvartaloista, joita kaikkialla näytetään. That's it. Jollain tapaa lyhyt keskustelu jäi kuitenkin mietityttämään, ja tajusin tänään, että kyllä sen negatiivisen kehonkuvan pohjustus saattaa tapahtua kotona.



Mä muistan, kun joskus ala-asteen alun tienoilla oltiin kyläilemässä sukulaisten luona. Mun korviini kantautui keskustelu kahden mulle läheisen aikuisen välillä, jota ei tarkoitettu mun kuultavakseni. Toinen päivitteli, miten Iida olikin lihonnut hirveästi, ja toinen myötäili pettyneenä. Mä muistan tosi selvästi ajatelleeni, että jos mä nyt olen hirveästi lihonnut, onko millään sitten enää mitään väliä. Mulle kehittyi jonkin asteen ahmimishäiriö. Ala-asteen alussa.

Teini-iässä taas kuuntelin vanhempien painokeskusteluja. Oli puhetta laihdutuksesta, puhdistuskuureista, lihavuudesta ja vaatteiden sopimattomuudesta. Mullekin sanottiin kaupassa, että nämä sun ikäisille tehdyt vaatteet nyt vain eivät mahdu sun päällesi, ja ensimmäiset mulle ostetut rintaliivit olivat maailman rumimmat mummorintsikat, koska "sun kokoiselle ei ole muunlaisia rintaliivejä". Toki valikoima oli tuolloin pienempi kuin nykyisin ja tieto monipuolisuudesta oli rajoittunut Prisman valikoimaan, mutta jotkut perus mustat t-paitaliivit olisivat olleet tuhat kertaa paremmat.



Kaikkein pahiten mun päähäni on jäänyt pyörimään lausahdus, että paino ei saa mennä sen sadan kilon yli. Sitä hoettiin jatkuvasti, kun käytiin viikonloppuaamuisin vaa'alla. Sadasta kilosta tuli mulle mystinen epäonnistumisen käsite, vaikka sadan kilon painoa ei mun kohdallani odotettukaan. Vaikka olenkin nykyisin enemmän sinut kehoni kanssa, se, että painan noin 105 kiloa, saa mun takaraivossa jatkuvasti jyskyttämään ajatuksen, että se paino on saatava keinolla millä hyvänsä sinne sadan kilon alle ja olen epäonnistunut ja arvoton vain, koska painoni on jossakin typerässä lukemassa. (Don't worry, en laihduta pakkomielteisesti. Enkä tee mitään itselleni haitallista. Tähän palaan toisessa postauksessa.)

Eli kyllä, negatiiviset ajatukset omaa kehoa kohtaan tulevat osin sieltä kotoa, vaikka puheet lihavuudesta eivät olleetkaan osa jokapäiväistä arkea ja niitä ei useimmiten edes osoitettu muhun itseeni. Toki somen luoma vääristynyt mielikuva normaalista kehosta tekee oman osansa (valtavan osan), mutta alustuksen luo omaa kehoaan tai lapsen kehoa arvosteleva vanhempi tai muuten läheinen aikuinen. Mun vanhempani ovat ihanimpia vanhempia, mitä tiedän ja he ovat tehneet valtavasti töitä kasvattaakseen musta kelvollisen ihmisen, mutta ajattelemattomat lausahdukset loivat mulle sopivat olosuhteet epäterveille ajatuksille omasta kehostani.

Eli aina, kun meinaat lapsesi kuullen puhua painostasi tai kehostasi negatiivisesti, älä tee sitä. Vaikka kuinka vähäpätöiseltä se kuulostaakin. Niin luot jälkikasvullesi turvallisen, terveen minäkuvan, joka kantaa aina aikuisikään asti.

Mitä annat muiden päättää sun elämästäsi?

Tämä aihe on mietityttänyt mua tosi pitkään. Millainen olisin, jos olisin kuunnellut vain muiden mielipiteitä siitä, mitä mun pitäisi tehdä elämälläni?

Elämäni suurimmat päätökset olisivat menneet ihan eri tavalla ja valehtelematta olisin siitä syystä ihan eri ihminen. En olisi ikinä alkanut piirtämään, koska olisin pelännyt epäonnistumista. En olisi opiskellut autoalaa enkä todennäköisesti edes graafista suunnittelua, koska molempia alavalintojani kummasteltiin opon toimesta. En olisi milloinkaan löytänyt kihlattuani, koska "nettideittailu ei ole oikea tapa etsiä seuraa". Ja en ikinäkään olisi uskaltanut ajaa ulkonäköäni alternatiivisempaan suuntaan, koska "lihavien ei kuulu olla huomion keskipisteenä ulkonäkönsä takia vaan seinäruusuna, joka jää mieleen ainoastaan persoonansa takia". Vaikkei ulkonäköasia ole mitenkään maailmaamullistava asia, se on tosi tärkeä. Mä tunnen oloni paljon kotoisammaksi kropassani, kun saan ilmaista itseäni sillä, miltä näytän.

Jotkut tosiaan pelkäävät ihmisten mielipiteitä niin paljon, että eivät uskalla toteuttaa omia unelmiaan. Ei ole kauaakaan siitä, kun luin blogikirjoituksen, jossa täysi-ikäisyyden porteilla oleva tyttö harmitteli sitä, miten ei uskaltanut pukeutua vaatteihin, joihin halusi, eikä leikata hiuksiaan, koska pelkäsi, mitä muut ajattelevat. Oli puhetta kiusaamisesta ja siitä, miten kirjoittajasta tuntui, että kaikki ovat toistensa klooneja. Tämä klooniajatus on käynyt munkin mielessäni. Olen kuitenkin todella onnellisessa asemassa, sillä olen ympäröinyt itseni ihmisillä, jotka ovat häpeilemättä omia itsejään ja uskaltavat olla juuri sellaisia kuin haluavat.

Jos tahdot viedä ulkonäköäsi johonkin tiettyyn suuntaan, älä kuuntele muiden vastaväitteitä. Joudut kuitenkin olemaan omassa kehossasi koko loppuelämäsi, ja jos jokin muutos parantaa itsetuntoasi, on se vaivan arvoista. Jos tahdot opiskella jotakin, jota lähipiirisi ei hyväksy, unohda kerrankin, mitä muut ajattelevat ja tee juuri niin kuten tahdot. Se on ainoa tapa tulla onnelliseksi.

Tässä on tietenkin myös kääntöpuoli - kukaan ei voi pakottaa sua parantamaan tapojasi sun puolesta. Jos olet tyytymätön johonkin osa-alueeseen elämässäsi, olipa se sitten vapaa-ajan puuttuminen, epäonnistunut parisuhde tai tyhjyyden tunne elämässä, kukaan ei tule ja tee sun vaikeita päätöksiä. Sun on itse otettava itseäsi niskasta kiinni ja tehtävä päätös muuttaa asioita, joihin olet tyytymätön.

Täytyipä sun sitten etsiä itsellesi uusi harrastus tuomaan sisältöä sun arkeen tai sanottava vihdoin puolisollesi, ettei tästä tule mitään, sun täytyy tehdä se ihan itse. Jos koet, että elämässäsi ei ole tarpeeksi sisältöä ja koet käsittämätöntä kaipuuta järjestelmälliseen tekemiseen, ota vaikka tavoitteeksesi keksiä joka viikolle jollekin päivälle jotakin tekemistä. Aloita kevyesti, jokainen askel oikeaan suuntaan on voitto.

Sun ympärilläsi on valtavasti ihmisiä, jotka rakastavat sua ja haluavat, että olet onnellinen. Joten lakkaa pelkäämästä.

Ps; Ihan huikeaa pääsiäistä kaikille, jotka sitä viettävät! 

Kunnioitetaan toisiamme - koosta riippumatta

Mä olen tehnyt viime kuukausien aikana valtavasti töitä arvostaakseni kehoani enemmän. Olen kolunnut nettiä ja instagrammia etsien inspiroivia, vahvoja naisia esikuvakseni, joka olisi pitänyt tehdä jo vuosia sitten. Kuitenkin toisinaan nämä etsinnät osoittavat myös sen, että vaikka meidän maailmassa on aivan huikeita, inspiroivia tyyppejä, löytyy täältä myös ihmisavun saavuttamattomissa olevia ihmisraunioita, jotka tuntuvat olevan olemassa vain siitä syystä, että saisivat pilata toisten elämän.

Netti on täynnä trolleja, se on fakta. Netissä julkisuutta saavuttaneet tyypit saa päivittäin todella ilkeää kommenttia, joka osoittaa usein kommentoijan inhimillisyyden ja empatiakyvyn puutteen. Pitkään luulin, että ongelma on ainoastaan Yhdysvalloissa ja muualla maailmassa, kun siellä osalla väestöstä maalaisjärki tuntuu olevan toisinaan hataralla pohjalla, mutta ei. Kyllä näitä ihmisiä löytyy ihan täältä kotisuomestakin. Ja se jos jokin on pelottavaa.

Luin artikkelin Iltalehden sivulla, jossa käsiteltiin sitä, miten bloggaajan julkaistessa kuvan itsestään lihomisen jälkeen, hän alkoi saamaan todella vihamielistä palautetta ulkonäöstään. Ensimmäisessä kuvassa oli hieman tuima timmi mimmi sixbackin kanssa ja toisessa valloittavasti hymyilevä, hieman pehmeämpi, onnellinen nainen. Taustalla oli anoreksiaa ja pakkomielteistä saliharjoittelua, eikä nykyiselläänkään nainen näytä mitenkään lihavalta, josko edes on ollenkaan ylipainoinenkaan. Olen seurannut kyseistä Megania (@bodyposipanda) jo pidemmän aikaa Instagrammissa ja todistanut ison osan siitä vihasta, jota hän kommentteihinsa saa. Luin jutun ja halusin heti suositella sitä henkilökohtaisessa Facebookissani, mutta sitten menin katsomaan kommentteja.



Ehkä olen vain herkkä negatiiviselle palautteelle, mutta mun mielestäni esimerkiksi se, että puhutaan siitä, että "menipä nälkä nopeasti ohi kun katsoi tota läskiä" ja "kyllä olis voinut olla lihomatta noin paljoa, olis syönyt vaan sen verran että olis mennyt kuvien välimaastoon" on todella, todella väärin. Kommentteja ei ollut montaa mutta niitä oli riittävästi. Ymmärrän toki, että jos kyseessä olisi todella ylipainoinen ihminen ja hänen hyvinvoinnistaan ollaan huolestuneita (no okei, en oikein ymmärrä edes sitä), mutta kun kyseessä ei ihan oikeasti ole millään tavalla epäterveellisen kokoinen nuori aikuinen, ei tuollaisten kommenttien heittelyn pitäisi käydä mielessäkään.

Ihminen voi olla vaikka kuinka terveen oloinen ulkopuolelta, mutta jos pääkopassa ei ole kaikki hyvin, mikään ei ole hyvin. Jos joku on ylipainoinen, mutta voi hyvin henkisesti, sanoisin, että hän olisi paljon terveempi kuin salihirmu, joka kärsii sisäisesti. Puhumattakaan siitä, miten normaalinkokoinen nainen on yhtäkkiä ällöttävän lihava. Missä on normaalikokoiset, photoshoppaamattomat naiset mediassa, jotka näyttäisivät myös sen ei-anorektisen puolen naiskauneudesta, ja kauneudesta muutenkin?

Me tarvitaan lisää normaali- ja pluskokoisia naisia nuorten (ja miksei aikuistenkin) esikuviksi. Seuraatko sä jotakuta normaalimitoissa olevaa nettijulkkista? Vinkkaa ihmeessä oma esikuvasi kommentteihin!

Upea ja toimiva evoluution tuotos - kehopositiivisuuden ensiaskeleet

Sinä, joka luet tätä, sä olet upea ja olet arvokas.

Tein pitkän tekstin siitä, miten yksi kommentti väärältä ihmiseltä johti siihen, että raivolaihdutuksen jälkeen yritin raivolaihduttaa vielä lisää. Teksti kieppui painon ja kilojen ympärillä, kerroin koulukiusaamistaustastani ja annoin tarkkoja lukuja painostani ja pituudestani, jotta tarina menisi perille todella selkeästi. Kuitenkin musta tuntuu, että se, mitä ajoin tarinalla takaa, ei välittynyt ollenkaan. Liikaa negatiivista energiaa, ja mun mielestä sellaista sisältöä me ei tarvita yhtään enempää sosiaaliseen mediaan.

Mutta se, mitä yritin kertoa, oli miten musertavan laihdutusurakan jälkeen melkein normaalipainoisena vertasin itseäni jatkuvasti muihin ja koin olevani jollain tapaa huonompi, kun en saavuttanutkaan sen yhden ihmisen asettamaa tavoitepainoa. Ja tietenkin, miten homma sitten menikin perseelleen ja kaikki raivolaihdutukseni tulokset valuivat viemäriin. Miten nyt, painavampana kuin ikinä, koen ajattelevani paljon positiivisemmin kehoani kohtaan ja ymmärtäväni, että mä riitän tällaisena kuin olen.

Mun kohdallani oman kehon hyväksyminen lähti ajatuksesta, että mitä jos näkisin itseni kokoisen ihmisen kadulla? Mulle ei tulisi mieleenkään ajatella, että hyi kun on muhkuraa, leuan alta pilkottaa ruma heltta ja voi että kun legginssien reunan yli pursuaa ällöttävästi ihra. Miksi sitten ajattelen niin, kun katson peiliin tai selaan musta otettuja valokuvia? Miksi en ajattele, että onpa upea ja toimiva evoluution tuotos, jonka geenit on olleet niin hyvät, että ovat päässeet näinkin pitkälle? Tai edes, että olenpas tänään sopivan pehmoinen ja halattavan näköinen?

Kuluneen vuoden aikana olen myös keskittynyt poistamaan elämästäni turhia stressinlähteitä ja viettämään mahdollisimman paljon aikaa ihanimpien ihmisten kanssa. Olen myös tehnyt tietoisen päätöksen, etten enää tavoittele mitään mystistä vaa'anlukemaa. Kun teen arjessa oikeita valintoja ja keho reagoi niihin positiivisesti, se jos jokin on terveellistä. Ei enää pakkotreeniä ja tiukkaa ruokavaliota, joka sanelee tahdin kaikelle, mitä teen.

Meillä kaikilla on tasan yksi elämä, eikä ikinä tiedä, kuinka pitkä se on. Mitä tapahtuu, jos oman elämän kuluttaa siihen, että elää elääkseen "sitten kun -", ja aika loppuukin kesken? Onko terveellisissä elintavoissa mitään hyvää, jos elääkin onnettomasti? Elä sellaista elämää, josta voit nauttia. Älä aseta itsellesi turhia rajoituksia etenkään siksi, että pelkäät, mitä muut susta voisi ajatella.

Tammikuussa ilahdutti x 12

Tammikuu tuli salamannopeasti päätökseensä. Eilen mulla oli Turussa PGA:n lopetus / palautepäivä, ja helmikuu alkoi vauhdikkaasti Onnibussilla reissaten ja Turun maisemia katsellen viho viimeistä kertaa lähiopetuspäivän merkeissä. Tämän vuoden tavoitteeksi haluan asettaa itselleni, että jokaisen kuukauden lopussa listaan kuun varrelta niitä asioita ylös, jotka ilahduttivat, ja joilla oli positiivinen vaikutus mun päiviini.



Tammikuussa ilahdutti...

♥ Kaamosväsymyksen väistyminen kuukauden puolessa välissä. Ihanaa, kun on energiaa joogata ja käydä taas pitkästä aikaa kuntosalilla!

♥ Mansikat! Löysin lähikaupasta pikkuruisen paketin kiinteitä ja hailakanpunaisia mansikoita (ja pensasmustikoita) ja yllätyin, kuinka makeita ja pitkäikäisiä ne olivat. Eivät lössähtäneet, vaikka säilytin niitä neljä päivää jääkaapissa. Niitä lisää!

♥ Olohuoneen pöydälle unohtunut vieteritonttukoriste, joka missasi paluulaatikon häkkivaratoon. Ei sitä raaski viedä alas, saa nähdä, kauanko tonttu pitää meille seuraa.

♥ Uudet kivat salivaatteet, jotka kävin nappaamassa sattumalta mukaani Cubuksesta. En ole omistanut näin mukavia treenihousuja ikinä!



♥ Glitteristä ostettu glitterigeeli.

♥ Netflixin katselu sohvalle kääriytyneenä. Olen katsonut paljon Paljastavia valheita, Family Guyta ja Orange is the new blackiä. Hyvä kompo.

♥ Uudet peilipintaiset tennarit, jotka sopii täydellisesti mun hologrammireppuni kaveriksi.

♥ Instagram.



♥ Se, että ruvettiin kartuttaa hääkassaa Juhan kanssa ja tutustuttiin siihen, paljonko ihmiset ylipäänsä häihinsä rahaa ovat käyttäneet. Konkreettinen suunnittelu ja päätöstenteko ei ole ihan ajankohtaista vielä, mutta on hyvä valmistautua taloudellisesti siihen hetkeen, kun ruvetaankin tekemään niitä päätöksiä.

♥ Tanssiminen. Olen käynyt mielenkiinnosta tutustumassa Porissa vaikuttavan Tanssiterapia Piuman tempauksiin ja se on auttanut mua olemaan hieman heittäytyväisempi, mitä tulee tanssimiseen ja liikkumiseen muutenkin.

♥ Porin Häämessut, joihin pyrähdettiin tulevan kaasoni kanssa. Muutama juttu tuli hieman selvemmäksi ja oli ihana käydä katsomassa, millaisia palveluja Porista löytyy, joita voisi sitten hyödyntää, kun häiden suunnittelu on ajankohtaisempaa.

♥ Omasta kehosta pitäminen. Olen tällä hetkellä painavampi kuin koskaan, ja siitä huolimatta pidän nyt kehostani enemmän kuin ikinä ennen. Pukeudun mukaviin vaatteisiin ja kehoni pystyy suoriutumaan kovistakin koettelemuksista joita arki tuo tullessaan. Muhkurat, vaa'an lukema tai vaatekoon suurentuminen eivät tällä hetkellä tunnu haittaavan, ja vaikka en välttämättä joka päivä pitäisikään siitä, mitä peilistä näkyy, en ainakaan koe enää inhon tuntemuksia itseäni kohtaan, ainakaan ihan joka päivä.

Mitkä asiat ovat ilahduttaneet sua tänä vuonna?

Elämäni shokkivärien maailmassa

Olen elänyt shokkivärjätyn tukan kanssa jo pidemmän aikaa. Ensimmäisen shokkiväriraitani otin silloin, kun olin valmistumassa autoasentajaksi 2013. Colormaskit alkoivat niihin aikoihin ilmaantua laajemmin markkinoille, ja valmistujaisissa täytyi vaan olla paitaan mätsäävä oranssi raita hiuksissa. Muuten en kai ollut tarpeeksi katu-uskottava emonuori valmistuvien rivissä. Aika pian kyllästyin raidan ylläpitoon ja vedin koko pään taas turvallisen ruskeaksi. Perusbrunettena viihdyin maaliskuuhun 2015, jolloin raita tuli takaisin. Oranssin jälkeen se haalistui huomaamattomaksi, muuttui vihreäksi, lyheni, piteni, levittäytyi ja haalistui taas, tällä kertaa pinkkiin taittaen. Ja ennen kuin huomasinkaan, olin valkaissut toisen puolen päästäni ja värjäilin sitä milloin minkäkin väriseksi. Ja se oli vapauttavaa!



Nyt syyskuussa päätin repäistä (kun vielä olen nuori!) ja ilmoitin luottoparturilleni haluavani koko pään shokkivärin. Liila oli pyörinyt kuvioissa aika lailla koko kesän, siis puolessa päässä, ja mukavan värinpoistosession jälkeen mulla olikin koko pään violetti väri!

Millaista siis on ylläpitää tällaista väriä? Miten se eroaa normaalista hiusväristä? Tässä muutama seikka, jotka mä olisin halunnut tietää ennen, kuin itse lähdin leikkiin mukaan;

♥ Valitessasi omaa värjäystapaasi, Youtuben mielipidevideot ovat parhaita ystäviäsi. Ei kannata lähteä summamutikassa ostaamaan kalliita tuotteita, joista ei tiedä mitään. Lisäksi videoilta saa hyvin vinkkiä siihen, miten pitkään tuotetta käyttäneet saavat sen tarttumaan parhaiten ja miten se käyttäytyy laimennettaessa!

♥ Suihkutilat kannattaa huuhdella vedellä aina heti sen jälkeen, jos colormaskia menee joillekin pinnoille. Meidän suihkussa on muutamia värjäymiä colormaskien takia, enkä tiedä, saanko niitä ikinäkään puhdistettua.

♥ Väriä kannattaa lisätä vähintään kolmen hiustenpesun välein. Mun hiukset luovuttaa väriä niin hyvin, että lisään väriä aika lailla joka kerta, kun vaivaudun hiuksiani pesemään. Ja jos en lisää sitä, pari pesua, ja mun violetti kuontalo muuttuu siniseksi.



♥ Mut hei, se pelkästään ei riitä. Mä olen käyttänyt pitkään (lue: aina) Biozellin Color Maskeja, ja nehän eivät värjäämättömään hiukseen tartu. Eli vaikka ylläpitäisit joka hiustenpesun yhteydessä väriä, sulle tulee silti juurikasvua. Siitä täytyy erikseen hankkiutua eroon, ja värjätyt juuret on saatava taas piiloon colormaskilla. Aika pain in the butt.

(En ole kokeillut ikinä niitä valmiiksi violetteja hiusvärejä, joita esimerkiksi Schwarzkopf valmistaa. Jos sulla on kokemusta niistä, kerro ihmeessä, miten ne sulla toimivat!)

♥ Huomautan myös, että mitä valkoisempi pohja, sitä todennäköisemmin väri näyttää siltä, miltä sen pitäisikin. Mun vihreä raitani johtui siitä, että pohjavärini oli keltainen ja lisäsin siihen sinistä väriä.

♥ Mun hiukset värjäävät myös ympäristöään. En tiedä tekevätkö kaikki shokkivärit niin, mutta olen huomannut, että mun kuulokkeet työpaikalla ovat hiljalleen muuttuneet liiloiksi niiltä osin, jotka ovat kosketuksissa mun päähäni. Ja kun my Sister from another mister letittää mun tukkaa, sen käsiin tarttuu toisinaan liilaa. Ongelma voi silti liittyä mun liialliseen hiuslakankin kulutukseen, jos lakka sitoo itseensä eri tavalla väriä ja tarttuu sitten eri pintoihin. Esimerkiksi tyynyliinat eivät (vielä) ole kärsineet.

♥ Eikä koskaan tiedä, millainen lopputulos on värin lisäämisen jälkeen. Toisinaan, kun lisään violettia väriä, osa tukasta on silti värin huuhtelun jälkeen sininen. Yhtään valehtelematta tasaista väriä en ole kertaakaan onnistunut saavuttamaan itse värjätessä. Viimeksi mulla oli tasainen väri, kun lähdin parturiltani silloin syyskuussa.

♥ Mutta se jos jokin tekee elämästä mielenkiintoisen! ♥

 Ja onhan se nyt ihan älyttömän nastaa, kun on näyttävät hiukset!

Tää tukka on parantanut mun itsetuntoa ihan valtavasti! Enkä ole kyllä ollenkaan katunut sitä, että tein päätöksen hiusten värjäämisestä, kaikesta vaivasta ja värjäytyneistä käsistä huolimatta. Kannattaa ottaa huomioon, että puhun nyt omasta kokemuksestani. Olen kokeillut jonkin verran Manic Panicia ja muita värituotteita, mutta monta hiustenvärjäysmenetelmää on mulle vielä tuntemattomia.

Onko sulla kokemuksia shokkiväreistä tai colormaskeista? Onko kokemuksesi niistä hyvä, huono vai keskinkertainen? Tai kaipaatko kipeästi kysymykseesi vastausta? Laita ihmeessä kommenttia, niin ihmetellään yhdessä!

alkoholitonta elämää, kiitos ♥

Tein puolisen vuotta sitten tekstin alkoholittomuudestani, ja se tuntui keräävän paljon positiivista kommunikaatiota aiheseen liittyen. Siitä syystä ajattelin, että voisin kertoilla omia kokemuksiani siitä, mitkä ovat helpoimpia tapoja välttää tilanteita, joihin raittiina ei välttämättä halua joutua ja joiden välttäminen oikeasti helpottaa sitä, ettei aina tarvitse alkaa itseään puolustelemaan.

1. Ole avoin. Mitä suoremmin kerrot omasta ajatusmaailmastasi ja tuntemuksistasi alkoholiin liittyen, sitä harvemmin joudut tilanteeseen, jossa joudut selittämään uudelle tuttavalle mikset nyt halua lähteä ryyppykesteihin hänen kanssaan. Lisäksi, kun ihmiset tietävät kantasi, he saattavat varata sulle tarvittaessa jonkin alkoholittoman vaihtoehdon jos tarjolla on alkoholijuomia. Hyviä esimerkkejä on aloitusmaljat, saunaillat ja porukalla lounastaminen.

2. Tee selväksi baariin lähtiessäsi, että aiot pysyä selvänä. On ihan ok mennä baariin selvänä, mutta jos seuralaisesi eivät tiedä sitä, voit joutua painostuksen alaiseksi tai muut saattavat luulla, että jokin on vialla. Se saattaa pilata koko illan.

3. Älä ole liian jyrkkä. Se, ettet itse käytä, ei tarkoita, että sulla olisi hirveästi sanavaltaa muiden käyttämiseen. Paitsi tietenkin jos käyttäminen alkaa olla huolestuttavaa. Joten anna kaikkien kukkien kukkia, äläkä kieltäydy vaikka ravintolaan menosta vain koska seuralaisesi ajattelivat tilata viiniä. Tai prikallisen shotteja.

4. Tärkein: Älä häpeile. On täysin ymmärrettävää, että jotkut eivät yksinkertaisesti pidä juomisesta tai jostakin muusta syystä kieltäytyvät. Ja kun olet asiasta avoin saatat huomata, että kaltaisiasi ihmisiä on paljon enemmän kuin itse uskoitkaan. Jos joku haluaa tarjota sulle drinkin, fiksuinta on kieltäytyä kohteliaasti ja sanoa, ettet käytä, kuin väkisin imaista se myrkky kitaasi ja saada morkkis. 

Siinä olivatkin mun vinkkini just sulle. Millaisia kokemuksia sulla on selvyydestä, hyviä tai huonoja? Tai jos sulla on jotain tapoja miten helpottaa selvää arkea, niin kerro ihmeessä mullekin ♥