Lokakuun lopussa olin miettinyt kuumeisesti, että omasta painosta tietämättä oleminen voisi olla erittäin terveellistä näin häiden lähestyessä, ja Juhan ei tarvinnut kuulla edes kahta sanaa asiasta, kun vaaka oli jo hävinnyt normaalilta paikaltaan. Vaa'attomuusajatus tuntui pelottavalta, mutta marraskuu oli kylmä ja märkä, halloween-herkuista turpea keho ahdisti ihan älyttömästi, peilistä tuntui tuijottavan tonnimursu ja vaa'an näyttämä luku sai mut harkitsemaan raivolaihdutusta, joka loppuisi vasta hääpäivänä. Joten päätin ottaa haasteen vastaan.
Miten elämä on sujunut seitsemän kuukautta ilman henkilövaakaa?
Vaa'attomuus ja vaa'alla käymisen välttely ei ole ollut millään ilveellä helppoa. Mähän siis punnitsin itseni melkein päivittäin, joten siitä täydelliseen tietämättömyyteen siirtyminen on ollut melkoinen koettelemus. Mut valtaa noin kerran kuukaudessa pakonomainen tarve päästä punnitsemaan itseni, ja punnitustarve tuntuu pahenevan, mitä lähempänä häitä ollaan. Kuitenkaan en ole päätöksen tekemisen jälkeen astunut kertaakaan vaa'alle, koska tiedän, että painoni tietäminen ei tuo mun elämääni minkäänlaista hyvää sisältöä.
Mun kuntoilutottumukseni ovat muuttuneet vaa'attomuuden myötä tosi räikeästi. Alkuvuodesta kävin joogaamassa ja zumbaamassa, koska se oli mun mielestä kivaa, kuntosalitreenaaminen jäi vähemmälle. Viimeksi olen kuntoillut mielihyvää tavoitellen lapsena ennen peruskoulun alkua. Toki ennen tätä vaa'atonta aikakauttakin kuvittelin harrastavani kehopositiivista liikuntaa, ja ajattelin, että kuntoiluni taustalla ei ollut toiveita laihtumisesta. Kuitenkin olen viimeisen seitsemän kuukauden aikana todennut, että vaikka liikunta silloin ei ollut tietoisesti laihdutukseen tähtäävää, suuri osa mun syistäni kuntoilla liittyi painoon ja sen hallintaan. Nyt tilanne on toinen, kun en tiedä, mitä painolleni tapahtuu. Erittäin terve muutos!
Maaliskuussa kuntoilutottumukseni heittivät voltilla perseelleen, kun rikoin huonon polveni pahemmin kuin kymmeneen vuoteen. Sen jälkeen olen hiukan joogannut, mutta kun se ei tunnu vielä sujuvan, olen antanut keholleni aikaa palautua. Eikä viikottaisten hikitreenien puuttuminen ahdista yhtään niin paljoa, kuin jos punnitsisin itseni päivittäin ja näkisin, miten treenaamattomuus vaikuttaa vaa'an lukuun.
(Kompaktia polvi-infoa; Loukkaantumisen takia aloitin kymmenen vuoden tuskailun jälkeen fysioterapeutin intenssiivikuntoutuksen. Kysyin fyssarilta ekalla tapaamiskerralla, että onko tämä mun painostani johtuva ongelma, mutta kuulemma ei ole. Mun reisilihaksen pää ei reagoi liikkeeseen, joten sen vastakappale kiskaisee polvilumpion paikoiltaan. Näin tapahtusi, vaikka olisin kaksikymmentä kiloa kevyempikin. Nyt treenaan polveani pari kertaa viikossa steppilaudalla. Peilin edessä. Vähissä vaatteissa. Se on jotain, mihin en olisi ikinä ennen pystynyt!)
Vaa'attomuus on myös kannustanut mua katsomaan itseäni useammin peilistä, ja arvatkaa mitä: mä olen nykyisin ihan kohtalaisen tyytyväinen peilikuvaani! Toki joskus on huonojakin päiviä, mutta vähenevässä määrin. Päivittäinen itsensä mollaaminen on vaihtunut siihen, että katson itseäni kokovartalopeilistä ja arvostan sitä, millainen tyyppi sieltä katsoo takaisin. Niin, ja enää peilissä ei seiso tonnimursu, vaan ihan normaalinnäköinen hyypiö, jonka kehon koko ja muoto vaihtelee paljolti kuukauden aikana. Ja se on ihan normaalia!
Kehoon positiivisesti suhtautuminen on myös kannustanut mua kiinnittämään hyvinvointini ylläpitoon entistäkin enemmän huomiota: Juon paljon vettä, pukeudun niin, että reiteni saavat hangata toisiaan vasten vaikka koko päivän kipeytymättä, olen alkanut seurata Instagramissa enemmän rohkeita kehopositiivisuusvaikuttajia, syön paljon hedelmiä ja välttelen lihatuotteiden käyttöä enemmän kuin ennen, kuljen paljain jaloin, venyttelen, hoidan ja suojaan ihoani auringolta ja tilasin itselleni Vivo barefootin paljasjalkakengät, joiden kanssa käveleminen on ennennäkemättömän mukavaa!
Oman kehonsa tai painonsa vihaamisessa ei ole mitään järkeä! Tuntuu, että olen vihdoinkin alkanut ymmärtää, että jokaisella ihmisellä on oma biologinen normaalipainonsa, johon keho itsekseen pyrkii, ja jossa keho toimii kaikkein parhaiten. Joillakin se on matalalla, joillakin korkealla. Ja vaikka "normaalipaino" olisikin kaukana omasta painosta, se ei tee ihmisestä yhtään huonompaa. Paino ei kerro yhtikäs mitään mun terveydestäni tai ihmisarvostani. Kunhan vain elän kohtalaisen terveellisesti; syön monipuolisesti ja riittävästi ja olen aktiivinen, mun painollani ei pitäisi olla hirveästi merkitystä.
Muutenkin olo tuntuu uudelleensyntyneeltä! Puhun painostani yhä melko usein, mutta nykyisin positiivisemmalla äänenpainolla. Mulla on ollut tämän seitsemän kuukauden aikana tosi hedelmällisiä keskusteluja ystävien kanssa siitä, millaisia fiiliksiä paino ja punnitus aiheuttaa pääkopassa. Valehtelematta jokainen keskustelu on päättynyt siihen, että todetaan, että vaa'alla käyminen ei tuo mitään positiivista sisältöä arkeen tai elämään, ja että painolla ei pitäisi olla mitään merkitystä.
Millainen suhde sulla on itsesti punnitsemiseen, tai ootko ikinä kokeillut olla pimennossa painosi suhteen? Tai herättikö tämä postaus jotain kysymyksiä? Olisi hienoa kuulla, mitä ajatuksia tämä aihe herättää!
