Koronajoulu ja ruokarauha

Hei, hyvää talvipäivänseisausta ja pesäpäiviä! Joulu lähestyy kovaa vauhtia, ja näin rankan vuoden jälkeen tekee hyvää vähän hidastaa vauhtia ja rauhoittua vuoden viimeisten päivien ajaksi. 

Erityisesti tänä jouluna armollisuus on ollut kantava teema monien eri tyyppien somessa. Rankka, poikkeuksellinen vuosi on tullut päätökseensä, eikä vuoden loppua kannattaa viettää stressaten, ahdistuen tai huonoa omaatuntoa potien. Monille, jotka kamppailevat kehoahdistuksen tai jonkin asteisen syömishäiriön kanssa joulu on rankaa aikaa muutenkin (tammikuusta puhumattakaan), ja siksi halusin vähän kirjoitella ylös ajatuksia tämän aiheen ympäriltä.

Syömishäiriöliitto julkaisi hiljattain kuvan instagramiinsa, johon oli koottu 7 jouluruokarauhaan liittyvää muistutusta (kuva alla). Siinä oli todella hyvä muistutus siitä, miten kangistuneita uskomuksia laihdutuskulttuuri on meille vuosikymmeniä syöttänyt ja millaisista asioista ei ole sallittavaa toiselle huomauttaa. 

Näistä aiheista on ihan liikaa omakohtaisia kokemuksia; liian usein kuulee ruokapöydässä istuessa vastapäätä olevan ihmisen myrkylliset kommentit tarjolla olevaan ruokaan liittyen, sepitystä jostain ihmeen ruokasalaliittoteorioista tai paheksunnat jonkun pöydässä istuvan lautasen sisällöstä. Se ei ole koskaan ok, mutta se on ihan erityisen törkeää tällaisen muutenkin stressaavan vuoden lopussa. Korona on tuonut mukanaan monille liikkumattomuutta, epäsäännöllisiä ruokatottumuksia, tarvetta hallita syömisiään ja niitä paljon puhuttuja "koronakiloja", jotka monella ovat varmasti mielessä jouluruokaa syödessä.

@syomishairioliitto

Vihaan muutenkin puhetta "koronakiloista", ja näen jo sieluni silmin, miten tammikuussa laihdutusfirmat oikein mässäilevät sillä, että ihmiset kokevat ruokasyyllisyyttä kokonaisesta vuodesta eivätkä vain joulupyhistä. Pidetään siis myös tammikuussa mielessä, että pelkästään se, että ollaan selvitty tästä vuodesta on saavutus, eikä niillä vuoden aikana kertyneillä kiloilla ole mitään merkitystä pitkällä tähtäimellä. Ole itsellesi armollinen, ja näe, että sun arvoasi ei määrittele se, mitä vaaka näyttää.

Vietetään joulua ilman ruokasyyllistämistä, syödään just niistä ruokia, joita halutaan syödä, jätetään ne laihdutuskulttuuria buustaavat "jouluna saa syödä yölläkin" -heitot pois (koska ainahan yölläkin saa syödä, jos haluaa???), ei kompensoida jouluruokailuja kinkunsulatusjumpalla tai syömättömyydellä, ei tuoda joulupöydässä julki uusia ruokasalaliittoteorioita, ja ei paasata tammikuussa alkavasta laihdutuskuurista.

 Ja PSSSST, jos laihdutuskulttuuri, paino tai keho ahdistavat, tässä vähän lisäluettavaa;

VUOSI ILMAN HENKILÖVAAKAA

Korona, laihdutuspuhe ja kehorauha

7 kuukautta ilman henkilövaakaa! - HÄÄT 2018

10 kysymystä omituisten otusten joulusta

Tea and Vanity -blogin Maru loihti kasaan tällaisen ihanan synkeän jouluisen kysymyssetin, joka on kaikkea sitä, mitä tällainen omituinen otus voisi joulufiilistelypostaukseltaan toivoa. Oli siis pakko heti tarttua ideaan ja tehdä siitä oma postaus.

Ei siis muuta kuin let's go!

1. Milloin halloween saa väistyä joulun tieltä?
Meidän halloween alkaa hiljalleen hiipua marraskuun puolenvälin hujakoilla. Meillä on yleensä tavoitteena nollata koti välissä, eli kerätään kaikki halloween-koristeet jemmaan, viedään ne varastoon ja siivotaan koti oikein kunnolla. Joulukuun alussa on sitten kiva laittaa joulu valmiiksi ja fiilistellä sitä loppuvuosi.

2. Mitkä asiat ovat suosikkejasi jouluun liittyvästä mytologiasta?
Tää on ihan äärettömän hankala kysymys, sillä mytologia on mun juttu, ja lempitarinoita on hankala päättää. Mutta kai mun on sanottava tähän joulupukki ja joulupukin astetta synkempi historia nuuti- ja kekripukkina. Tyyppi ei nimittäin ihan aina ole ollut punaiseen verhoutunut pulska ja hohottava persoona, vaan jopa ihan ehta, pelottava pukki sarvien, tuohinaamarin ja nurinpäin käännetyn turkin kanssa.

On myös sanottava ihan yleisesti, että rakastan pakanallisia jouluun liittyviä uskomuksia ja sitä, miten paljon niihin liittyviä perinteitä on säilynyt kristilliseen jouluun täysin muuttumattomana. Harva kristitty edes tietää, mistä joulupukki on peräisin, miksi kotiin tuodaan joulukuusi, kynttilät ja mistelinoksa, mistä tarkalleen joulun lahjaperinne juontuu, ja miksi joulu on jouluna. Jouluun liittyvä numerologia ja auringon kuolemaan ja jälleensyntymään liittyvät perinteet on ehkä kiinnostavimpia ikinä. Jos aihe kiinnostaa enemmänkin, kannattaa ehdottomasti kuunnella Maailmanpuu-podcastin jakso 10: Aurinko, jonka alussa puhutaan paljon jouluun liittyvistä mytologioista ja numerologiasta.

3. Minkä värinen joulukuusen pitää olla?
Tällä hetkellä meillä on pieni valkoinen kuusi, mutta unelmana olisi joskus ostaa (isompaan kämppään) sellainen överifiini vihreä tekokuusi, jossa on kovat muovineulaset. Ei ehkä ekologisin vaihtoehto, mutta mun omaan elämänkatsomukseeni ei sovi elävän kuusen ottaminen joulukoristeeksi. Toki aidossa kuusessa on ihana fiilis ja tuoksu, ja osaan niistä nauttia, kun sellaisen nään. En vain itse halua ripustaa kuolevaa, vuosikymmeniä vanhaa luonnonkappaletta kotiini joulupyhiksi, ja heittää sitä sitten tammikuussa roskikseen.

4. Perinteiset vai synkät joulukoristeet?
Puoliväli. Mun jouluni on pakanallinen joulu, joten mun jouluuni kuuluu myös sellaiset koristeet, joille konservatiivisemmat ihmiset irvistäisivät. Ne eivät ole välttämättä edes hirveän synkkiä, mutta ne eivät selvästi kuulu kristilliseen jouluun. Toki meillä on myös oikein perinteisiä koristeitakin, kahden ääripään yhdistely on aina tosi hauskaa.

5. Kynttilät vai jouluvalot?
Pakko valita tänä vuonna jouluvalot. Aikaisemmin varma valinta olisi ollut kynttilät, mutta tämän vuoden joulukuussa kaamos (ja yleinen eristyneisyys) on iskenyt kovaa ja kotona ollessa oon torkahdellut ihan huomaamattani. Kynttilät ja yllättävät päiväunet eivät oikein sovi keskenään, joten oon vähentänyt kynttilöiden polttamisen minimiin.

6. Millainen musiikki jouluun kuuluu?

Mä olin nuorena 14 vuotta kuorossa, ja mun supervoimani on älyttömän laaja sisäinen joululaululuettelo. Mä kuuntelen mielelläni niitä kaikkein perinteisimpiä joulusävelmiä, vaikka mun yleinen habitukseni ei ehkä vaikuta siltä. Jos biisi on a cappella, siitä tulee lisäpisteitä. Täytyy kuitenkin pitää mielessä, että olin melkein 13 vuotena putkeen (9v-22v) kuoron syyskaudella laulamassa perinteisiä joululauluja, ja ne vuodet ovat jättäneet jälkensä.

7. Mistä jouluisesta elokuvasta pidät eniten?

Tää on ehkä noloin vastaus ikinä, mutta mun EHDOTON LEMPPARI on Mikki Hiiri ja joulu Ankkalinnassa. Tää on pakko nähdä joka vuosi, Aku Ankan joulupsykoosi on ehkä samaistuttavin ikinä!

Toinen kova jouluelokuva on tietenkin Joulupukki ja noitarumpu. Oma rumpu on usein myös messissä joulun vietossa.

8. Minkä muotoisia piparkakkuja tekisit?

Tänä vuonna en välttämättä edes tee piparkakkuja, mutta meiltä löytyy melko perinteisiä piparimuotteja. Niiden lisäksi meillä on oikein vanhoja muovisia piparimuotteja, jotka painavat paksuksi jätettyyn taikinaan kunnon painaumat. Niistä lempparimuotti on joulupukki!

9. Mikä on synkiöin joululahja, jonka olet saanut?
Muistan hirveän huonosti, mitä lahjoja oon saanut, mutta ekana tulee mieleen sellainen eeppinen kokoelma pakana-, noituus- ja wicca-aiheisia kirjoja.

10. Millaisen jouluneuleen valitsisit?

Oon elämäni aikana (muistaakseni) omistanut yhden jouluneuleen, ja se oli T-rex-teemainen villapaita, jonka ostin joitakin vuosia sitten. Jos se löytyy jostain kaapin perältä, ja jos se vielä mahtuu päälle, niin se olisi kiva ottaa taas käyttöön. Muuten mä koen, että jouluneuleet on räikeä merkki jouluun liitetystä kulutuskulttuurista, enkä ostaisi itselleni enää uutta jouluneuletta, kun sen käyttöaika on niin lyhyt. 

Mun joulu-attire on usein tummanpuhuva, mukava asu, ja tykkään ehostatutua pesäpäivinä ja jouluaattona vähän mystisemmillä koruilla ja meikeillä.

+ + +

Miten sun jouluvalmistelusi edistyvät? Miten sä aiot viettää korona-joulua? Olisi kiva kuulla, mitä suunnitelmia teillä on jouluksi! Jos haluat itse vastailla näihin kysymyksiin, nappaa ne ihmeessä mukaasi omaan blogiisi.

Projektina tatuointihiha

Mun on pitänyt kirjoitella tänne muistiin fiiliksiä mun hihaprojektistani, mutta jotenkin inspiraatio postauksen tekoon on laahannut. Pari eri versiota postaksesta jo hahmottelinkin, mutta ne päätyivät hylättyihin luonnoksiin, sillä niistä ei tullut "tarpeeksi kiinnostavia". Nyt kuitenkin haluan ottaa aiheen uudestaan käsittelyyn, sillä sain just varattua itselleni tatuointiajan, jossa tätä projektia jatketaan!

Oon miettinyt tatuointihihan hankkimista jo useamman vuoden. Ekan kerran ajatus hihatatuoinnista hiipi mieleen, kun jouduin päättämään unelmatatuoijani Fukarin tatuoinnin paikan vuonna 2017, kun puolalainen taiteilija tuli vierailemaan Suomeen. Fukari on ollut mulle teini-iästä asti iso inspiraation lähde, ja iso syy sille, miksi itse piirrän vielä tänäkin päivänä. Halusin jotain isoa, sillä tiesin kyseessä olevan once in a lifetime -tilanne. Mietin pääni puhki, ottaisinko häneltä kuvan reiteen vai käsivarteen. Silloin en yhtään tiennyt, mitä muuta käsivarteeni haluaisin ja kyseessä oli mun toinen tatuointi, joten päädyin ottamaan kuvan reiteen. Se oli hyvä päätös. Hihaprojektin teema konkretisoitui vasta viime vuonna, eikä reidestäni löytyvä Cubone olisi sopinut kokonaisuuteen yhtään.

Tatuointikokonaisuuksien teemat on mulle tärkeämpiä kuin yksittäisten tatuointien merkitykset, ja mulla menikin yli kaksi vuotta siinä, kun mietin, minkä teeman ympärille halusin lähteä rakentamaan mun hihaani. Viime vuonna tajusin, että mun kiinnostukseni okkultismiin, noituuteen ja vanhoihin uskomuksiin tarjoaisi sopivan synkän ja laajan aihepiirin patch work sleeveen. Aloitin hihaprojektin pikkuisella lakanakummituksella, ja löin mielessäni teeman lukkoon. Kummitus pohjautuu mun omaan piirrokseeni, ja sen on tehnyt Fera Obscura viime vuoden marraskuussa.

Totuttelin näkyvämpään tatuointiin jonkin aikaa, ja tämän vuoden maaliskuussa hiha täydentyi loitsupullolla. Mun visiot tatuoinnista oli huomattavasti tylsemmät ja kunnianhimottomammat, mutta onneksi olin ottanut ylimääräistä valuuttaa mukaan, olin avoimin mielin ja Blackcap Tattoon Kertun kanssa keskusteltiin design ja asettelu uusiksi. Loitsupullo on ehdottomasti yksi mun lempitatuointeja, ja toi korpin jalka, joka oli kokonaan Kertun idea, on mun lempiyksityiskohta kaikista mun tatuoinneistani.

Miten projekti sitten tästä eteenpäin jatkuu?

Mikäli sikäli korona ei sekota suunnitelmia, menen Kertun piinapenkkiin taas ensi vuoden maaliskuussa. Kerttu vierailee silloin Jyväskyläläisessä tatuointiliikkeessä, ja matka Porista sinne on vähän inhimillisempi kuin Kertun kotistudiolle Ouluun. Tarkoituksena olisi täyttää loitsupullon yläpuolelle jäänyt tyhjä tila kyykäärmeellä. Käärmeet on Suomen vanhoissa uskomuksissa tosi keskeisiä hahmoja, ja erityisesti kyykäärme on tosi väärinymmärretty eläin. Kyykäärme on ollut mun to-do-listallani viime vuoden kesästä asti, ja tiedän, että se täyttää ton osan käsivarresta tosi kivasti.

Käärmetatuoinnit tuntuu tällä hetkellä olevan tosi haluttuja, ja toivon, että se on merkki siitä, että käärmeiden turha demonisointi olisi loppumassa. Fiilistelen myös isosti Big Brotherissa olevaa käärmemies Timoa, joka lähti taloon tavoitteenaan tuoda tietoisuutta käärmeistä ohjelman katsojille. Oon viime kuukausina myös nähnyt ennätysmäärän kyykäärmetatuointeja somessa ja kuullut useammalta tyypiltä, että tää olisi niitä puhutteleva aihe, onneksi tää aihe on tosi muuntautumiskykyinen, ja jokainen kyykäärmetatuointi on varmasti uniikki.

Muita ideoita, jotka toistaiseksi ovat vain ideoita, olisi ottaa kaikkinäkevää silmää kyynärtaipeen yläpuolelle ja ouija-laudan planchettea sisähauikseen. Tietty ideat ovat vain ideoita, ja ne saattavat muuttua vielä moneen kertaan ennen kuin lyön niitä päässäni lukkoon, ja varaan aikaa sopivalle artistille.

Tyylillisesti mun tarkoitus on ottaa tähän hihaan enimmäkseen neo traditional -matskua synkeissä sävyissä, ja laittaa väleihin ehkä vähän blackworkkiä. Tahdon myös täyttää käsivarren yläosan ensin, ja vasta sitten mietin käsivarren alaosaa. Sillä tavoin saan totuteltua tähän näkyvämmin, raskaammin tatuoituna liikkumiseen ennen kuin otan kuvia, joita ei saa isolla T-paidalla piiloon. 

Millaisia tatuointeja sulta löytyy? Onko sulla suunnitelmissa hihatatuoinnin ottaminen, tai oletko sellaisen itsellesi jo hankkinut? Olisi kiva keskustella aiheesta lisää kommenteissa!

Korvien venyttäminen vasta-alkajana

Aloitin pitkän harkinnan jälkeen korvieni venyttämisen. Oon ainakin kymmenen vuotta ihastellut venytettyjen korvien estetiikkaa, ja oon tutustunut venytystekniikkoihin ja hoito-ohjeisiin jo parin vuoden ajan. Nyt, kun nettikaupat ovat pullollaan kristalli- ja puukoruja venytettyihin korviin ja venytystarvikkeita myydään all-in-one -tyylisissä pakkauksissa, päätin, että nyt on hyvä hetki tähän projektiin.

Toki asiaan saattaa vaikuttaa se, että loppukesästä koronatilanteen taas huonontuessa kotona vietetyt tunnit alkoivat tuntua pitkiltä. Kaipasin jotain tekemistä ja seurattavaa, ja mikäs sen parempi, kuin vihdoin ottaa käsittelyyn mun 21 vuotta vanhat, arpeutuneet ja kärsineet korvalävistykseni. Viimeisen tuuppauksen teki se, kun mulle sanottiin, että älä vain aloita, venytetyt korvat on rumat :D

Oon aina tuskaillut korvalävistysteni kanssa, ja ne ovat aiveuttaneet mulle paljon päänvaivaa. Ampumalla tehdyt lävistykset olivat ihan normijuttu ysärilapsille, mutta kuten moni meistä nykyisin tietää, se ei ole millään tavalla turvallinen tai terveellinen tapa lävistää. Olin 5-vuotias, kun sain korvikset, ja mun lävistykset ovat vuosien saatossa kasvaneet kieroiksi, niiden takaosa on täynnä arpeumaa, joka on tehnyt korun laittamisesta mahdottoman tehtävän, ja ne ovat olleet aina tulehdusherkät. Korvakorun vaihdon jälkeen korvat punoittivat ja turposivat vähintään vuorokaudeksi, enkä siksi ottanut venyttämistä hirveän tosissani aluksi. Ajattelin, että korvat saattaisivat ottaa venyttämisestä tai materiaalista nokkiinsa, ja olin valmis lopettamaan venytysprosessin heti, jos korvat alkaisivat protestoimaan.

Aloitin venyttämisen 2. syyskuuta 1,6 millin venytyskorulla, ja nyt, marraskuun alussa, oon päässyt kokoon 8G, eli 3 milliä. Tässä kokoluokassa muutos ei ole hirveän silmiinpistävä, mutta itse näen eron kokojen välillä. Mulla on käytössä kirurginteräksestä tehty venytyssetti, johon kuuluu tapers-kiilat ja single flare plugit. Näiden lisäksi hankin heti alkuun käyttööni jojoba-öljyä, jota pyrin käyttämään pari-kolme kertaa viikossa ja aina venyttäessä. Kiilalla venyttämisestä kuulee usein negatiivista kommenttia, mutta se on mun kokemukseni mukaan mun arpeutuneille korvilleni paras tapa pienien plugien kanssa.

Venytän maksimissaan millin kuussa, ja lykkään venyttämistä, jos taperssin käyttö aiheuttaa yhtään kipua. Viiden millin kohdalla saan vihdoin käyttöön painavammat lasiplugit, joiden kanssa venyttämisen pitäisi helpottua. Painava koru auttaa kudosta venymään aina, kun koru on käytössä, ja lasi on materiaalina tosi allergisoimaton ja hygieeninen.

Mutta miten venyttäminen on mennyt, mitä oon oppinut, ja mikä on yllättänyt?

- Mun korvani eivät ole ikinä tuntuneet näin terveiltä kuin venytettyinä. Koru sujahtaa paikalleen ilman, että mun täytyisi väännellä reikää kohdilleen, taustan arpikudos ei ole enää tiellä korua laittaessa ja korvat eivät enää satu. Aikaisemmin korvat kipuilivat erityisesti nukkuessa, nyt maatessa korvassa ei ole mitään tuntemuksia.

- Venyttäminen on paljon kivuttomampaa kuin mitä odotin. Toki aina sanotaan, että venyttämisen ei kuulu sattua, mutta luulin, että se tuntuisi prosessina epämukavammalta. Toki mun arpeuman takia lävistys on herkkä, ja venyttäessä plugin laitto kiilan jälkeen on tosi hankalaa, koska arpikudos kiristää lävistyksen takaosan etuosaa kireämmäksi, mutta taperssin käyttäminen ei ole ollut millään mittapuulla kivuliasta.

- Mulle ei ole myöskään tullut hinkua lähteä hosumaan. Kun aloitin venyttämisen moni omia korviaan venyttänyt varoitteli, että aika nopeastikin alkaa turhautua venytystahtiin, ja sitten hosuessa saattaa tulla blowouttia tai repeämää. Musta venyttämisprosessi on aika nahkeaa, koska mun sorminäppäryys ei riitä siihen, että saisin öljytyn kiilan vaihdettua öljyttyyn koruun kireässä lävistysreiässä (miks tää kuulostaa mun päässäni jotenkin sopimattomalta?). Koska korun vaihto on niin ärsyttävää ja mulla saattaa mennä siihen useampi tunti, odottelen mielelläni, että korva on täysin tottunut vanhaan kokoon ja sitten vasta lähden kokeilemaan isompaa kokoa. Milli kuussa on mulle erittäin sopiva tahti tähän mennessä, ja jos jossain vaiheessa nopeus hidastuu, on sekin mulle ihan fine.



- Järkyttävin löydös tässä hiljattain oli se, kun katsoin Pahalapsen Youtube-videota venytyksistä, ja opin, että akryylikorut saattavat aiheuttaa syöpää. Ennen venyttämistä käytin vallan akryylistä tehtyjä "feikkivenytyksiä", joissa kaksi ympyränmuotoista akryylilaattaa oli kiinni toisissaan kapealla metallikepillä. Ne olivat ainoat korut, joita pystyin suhtkivuttomasti käyttämään. Ihmettelin niitä käyttäessäni aina, että miksi iho reagoi niihin niin pahasti; muutaman päivän käytön jälkeen korviksen ympärillä näytti olevan märkivä palovamma, mutta selitin sen itselleni niin, että koru vain hautoo ihoa ja siksi se ärtyy. En aio enää ikinä ostaa mitään akryylistä valmistettuja koruja, ja haluan myös jakaa tästä tietoisuutta muille. Jos akryylikorut reagoivat sun ihosi kanssa huonosti, hävitä ne ASAP, ja hanki paremmista materiaaleista valmistettuja koruja tilalle.

- Kun aloittelin venyttämistä, ajattelin, etten mä ole yhtään ear weight -tyyppi. Ear weight -korut on korvaan laitettavia, roikkuvia koruja, jotka on yleensä normikoruja painavampia. Nyt, kun olen selaillut Etsyn koruja, oon alkanut lämpeämään ajatukselle, ja mua viehättää erityisesti kivistä tehdyt painokorut. Sattaa olla, että niitä tulee enemmänkin käyttöön, kun vain pääsen lähemmäs tavoitekokoa.

Siinä kai tällä kertaa tärkeimmät. Projekti on hyvällä mallilla, takapakkia ei ole vielä tullut, ja vuoden loppuun mennessä mun pitäisi olla aika lähellä puolta väliä, eli viittä milliä. Eihän nämä tosi pienet koot vielä näytä juuri miltään, mutta oon itse tosi tyytyväinen siihen, miltä korvikset tälläkin hetkellä näyttää!

Onko sulla omakohtaista kokemusta lävistyksen venyttämisestä? Ootko joskus miettinyt venytysten hankkimista, mutta se on jäänyt? Ja jos venytit joskus 2005-2010 aikoihin, kun informaatiota ei ollut niin paljon jaossa, menikö ihan putkeen? Olisi kiva kuulla teidän kokemuksia kommenteissa!

This or That Halloween Tag

Löysin tän kivan halloween-aiheisen postausidean Marun Tea andVanity -blogista. Mun blogini on ollut hiljainen jo pidemmän aikaa, sillä pandemia-aikana ei hirveästi tunnu olevan kerrottavaa, ja ajattelin, että tällainen pienen kynnyksen postaus voisi olla kiva tehdä näin halloween-viikon kunniaksi!

1. Suklaa vai hedelmäkarkit?
Ehdottomasti suklaa. Tarkemmin mun on sanottava, että mun lempihalloween-karkit on Tigerissä myytävät foliopäälysteiset suklaasilmämunat, joiden sisällä on poksahtelevaa raetta. 

2. Noidat vai vampyyrit?
Vähän riippuu, mistä vinkkelistä aiheita katsoo, mutta yleisesti mun on valittava noidat. Noituus on kiinnostanut mua aina, ja erityisesti sellainen perinteinen luudalla lentävä, terävähattuinen noita-akka on mun estetiikkani multihuipentuma.

3. Karkki vai kepponen?
Tahtoisin vastata kepponen, mutta oon hirveän huono keppostelija. Eli karkki.

4. Halloween-juhlat vai kauhuelokuva?

Halloween-juhlat ovat mun vuoden kohokohta. Halloween on mun jouluni, pääsiäiseni ja juhannukseni. Jos halloween-juhlien ajankohta ei osu siihen viralliseen pyhäinpäivään vietän pyhäinpäivän samhainia ja kekriä juhlien siiderin ja hyvän ruuan äärellä, vierailemalla hautausmaalla ja edesmenneitä läheisiä kunnioittaen.

5. Luurangot vai zombit?
Luurangot! 

6. Pelottava vai hauska naamiaisasu?
Pelottava. Mutta pelottavuudessakin on tarkkaa se, millä tavalla puku on pelottava. En tykkää käyttää itse slasher-tyylisistä groteskeista veritykityksistä, vaan sellaista hyytävää, vähän yliluonnollista pelottavuutta. Viimevuoden kirottu noita asu oli just mun mieltymyksiäni kuvaava halloween-asu, harmillisesti siitä ei vain ole olemassa kuvatodisteita.

7. Pulloruokkisitko zombivauvaa vai kävelisitkö yksin pimeässä metsässä?
Oon niin kömpelö, että zombivauva varmasti pääsisi mua puraisemaan, joten valitsen pimeän metsän. Pimeys on yksi mun suurimpia pelkoja, mutta pimeä metsä on yleensä aina jollain tapaa tosi rauhoittava.

8. Lepakot vai mustat kissat?
Molemmat?

9. Pumpkin spice vai kaakao?
Mun on pakko kertoa, että en oo ikinä maistanut pumpkin spicea. En juo kahvia enkä käy fiineissä kahviloissa, joten en oo ikinä saanut tilaisuutta maistaa. Eli näistä kahdesta valitsen kaakaon. Mieluiten pimeinä syysiltoina juon teetä.

10. Juhlimassa naapurin luona vai kaupungilla?

Ei kumpikaan, sillä rakastan järkätä omat halloveen-juhlat! Oon järkännyt kolmena vuotena peräkkäin halloween-juhlat ja tää vuosi ei ole poikkeus. Porissa koronatilanne on niin hyvä, että kokoontumisrajoitus kieltää yli 50 ihmisen yksityisjuhlat, joten meillä on syksyn projektina mun parhaan ystävän ja veljen kanssa pienet illanistujaiset ja teemaan sopiva kauhupeli. Korona ollaan otettu huomioon suunnittelussa ja ollaan tarkkailtu aktiivisesti viranomaisten kokoontumisrajoituksia. Ollaan yhä valmiudessa siirtää pelit toiseen ajankohtaan, jos tässä viikon aikana tulee jotain yllätyksiä.

Vietätkö sä halloweenia? Millaisia perinteitä sun halloweeniisi kuuluu? Tai jos et juhli halloweenia, onko sulla pyhäinpäiväperinteitä? Olisi kiva kuulla, miten just sä aiot juhlia tänä vuonna!

Taideinstagramin ongelmia: Tykkään sun taiteesta, pliis seuraa mua

Hyvää perjantai-iltaa, tyypit! Tai hyvää yötä, huomenta, mihin aikaan nyt satutkaan postauksen avaamaan. Mä halusin vähän kirjoitella teille (energiajuomapärinöissäni) Instagramista, ja siitä, millaista on ylläpitää jokseenkin tavoitteellista taidetiliä siellä.

Aika monet teistä varmasti tietää, että mun henkilökohtaisen Instagram-tilini lisäksi mulla on "taidetili" nimellä @idizart. Aloitin sen vuodenvaihteessa ihan yleisön pyynnöstä, kun jotkut mun normitiliäni seuraavat olivat siellä vain ja ainoastaan mun piirrosteni takia, eikä muu sisältö oikein kiinnostanut. Se on ihan ymmärrettävää, sillä mäkin seuraan paljon artisteja; joidenkin kohdalla arkiset valokuvapostaukset kiinnostaa, mutta ei kaikkien. Niinpä erotin aiheet toisistaan, ja se on helpottanut somettamista tosi paljon. Kivannäköisen feedin ylläpitäminen on paljon helpompaa, kun ei tarvitse matemaattisesti miettiä, näyttääkö kaksi piirroskuvaa rinnakkain muiden kuvien keskellä tyhmältä. En ole mikään feed-hifistelijä, mutta sen verran mussa on perfektionistin vikaa, että piirrosten ja valokuvien tasapainottaminen kokonaiskuvassa oli mulle tärkeää.

Taidetili on kasvanut ihan kivaa vauhtia, se on saavuttanut 2020 aikana melkein mun henk.koht.tilini seuraajamäärän. Käytän kielenä englantia, ja oon opiskellut Instagramin algoritmiä oikein urakalla, sillä toiveeni olisi, että joskus taidetilillä olisi mahdollista saada vähän lisätienestiä taideprinttien, paitadesignien tai tatuointien muodossa.

Aktiivisen taidetilin varjopuolena on se, miten paljon mulle tulee roskapostia. Toki mun tilini on vielä pikkuriikkinen, mutta jokaisen uuden sadan seuraajan myötä roskapostin määrä lisääntyy. Toisinaan saan tyhjiä tilaustyökyselyitä ("Hei rakastan sun taidetta, mitä maksais tällanen tatskadesign?", ja kun vastaan, tyypistä ei enää koskaan kuulukaan mitään), saan usein kysymyksiä siitä, saako mun kuviani käyttää tatuoinneissa (ja kun vastaan haluavani pienen rahallisen korvauksen, keskustelu katkeaa), ja kohtuuttoman paljon "Hei, tykkään sun taiteesta, pliis checkaa mun tilini" kommentteja, jotka vastaamisen jälkeen poistetaan.

Mä en ole ikinä ollut mikään follow4follow-tyyppi, ja erityisesti nää seuraajien kalastelukommentit on alkaneet ottaa mua kohtuuttomasti kaaliin. Tietenkin on hyvä olla aktiivinen ja luoda taideinstagramissa suhteita muihin artisteihin, mutta "I like this" on ihan eri juttu kuin selvästi kyseistä piirrosta koskeva, kritiikkiä, ylistystä tai mielenkiintoa peilaava kommentti.

Juuri tänään sain kommentin, joka meni kutakuinkin näin:

"I really like your art, please go and follow my profile."

Kyseessä oli maaliskuussa perustettu tili, jonka lyijykynäpiirroksia tekevä ylläpitäjä oli oletettavasti mua paljon nuorempi. Tää näyttää musta kommentilta, joka on kopioi/liitä-kommentti, joka kommentoidaan samalla rykäisyllä about sataan randomiin taidejulkaisuun toivoen, että joku kommentin saaneista tulisi ja seuraisi. Siinä ei ole mitään, mikä osoittaisi sen, että tää kommentti on  kirjoitettu just mun kuvaani, ja just mun piirrostani koskien.

Siispä kofeiinipärinöissäni päätin vastata (englanniksi), että: 

"Kiitos, mutta pahoittelen, en seuraa käyttäjiä, jotka pyytävät mua seuraamaan heitä. Käyn kyllä katsomassa kaikkien ihmisten profiilit, jotka kuviini kommentoivat. Jos tahdot todellista aktiivista kanssakäyntiä tilillesi, suosittelen, ettei tällaisia copy/paste-kommentteja kannata käyttää, vaan jätä mielummin aitoja kyseiseen kuvaan sopivia kommentteja."

Ei mennyt aikaakaan, kun alkuperäinen kommentti oli poistettu (was i too harsh?), ja yksityisviestien puolella tuli rypäys viestejä, jossa tyyppi pahoitteli, mikäli kommentti ei vaikuttanut aidolta, ettei kyseessä todellakaan ollut kopioitu viesti, että hän ei ikinä kommentoisi mihinkään kuvaan, josta hän ei pitäisi, ja kommenttien lomassa hän kyseenalaisti mun vastaukseni hänen täysin aitoon, kehuvaan kommenttiinsa.

Avasin asiaa vähän laajemmin, ja selitin mm sen, että monet erityisesti vanhemmat Instagramin käyttäjät ovat kyllästyneitä seuraajien kalastelukommentteihin. Annoin myös vinkkejä, miten vaikuttaa kommenteissa rehellisemmältä ja aidommalta. Jos kommentti ei noteeraa kuvaa mitenkään, miksi kukaan ajattelisi, että kommentti olisi juuri heille muotoiltu? (Söpöön piirrokseen voi kommentoida "CUTE!", upeasti rajattuun kuvaan taas "cool lineart".)

Hetken viestittelyn jälkeen hän myönsi, että häntä ei yhtään motivoi hänen tilinsä kasvuvauhti, ja että hän ei edisty taiteessaan, kun uusia seuraajia ei tulekaan jokaisen postauksen myötä. Samaan hengenvetoon kyseinen aloitteleva artisti vetosi siihen, että kommentti on aina kommentti, ja että sen sisällöllä ei pitäisi olla merkitystä. "One comment can atleast make someone smile."

Toivon tosiaan, että en vaikuttanut keskustelussa vihamieliseltä, ylpeältä tai ärtyneeltä, mutta sitä on vaikea arvioida. Kummankaan meidän äidinkieli ei tainnut olla englanti, joten tukeuduin kuvalliseen viestintään emojien avulla. Muistutin siis rehellisen kommentoinnin arvosta, siitä, että vuosien saatossa kyllä oppii, miten somessa kannattaa suosia rehellistä kanssakäyntiä ja luoda oikeita suhteita toisiin käyttäjiin. Juuri jotain tiettyä kuvaa ja sen ominaisuuksia kommentoidessa oppii antamaan oikeaa kritiikkiä, ja samalla myös tarkastelemaan omaa taidettaan erilaisessa valossa.

Ilmeisesti keskustelu oli ihan aiheellinen (eikä hirveän vihamielinen), sillä muutaman minuutin viestittelyn jälkeen tyyppi tuli ja seurasi mun profiiliani.

Mitä tästä siis opimme? Kommentointi on somessa tärkeää, mutta jos kommentoinnin päätavoite on lisätä omaa näkyvyyttä, se näkyy kauas. Myöskään kenenkään nuoren (tai vanhan) taiteilijan polku ja motivaatio ei saisi olla kiinni siitä, onko niitä seuraajia 40 vai 4000. Jokaisella on omat juttunsa, joita voi hioa, ja kun someartisti löytää oman juttunsa, se näkyy pitkälle

Älkää siis somettako vain seuraajien toivossa. Somettakaa inspiroituaksenne, luodaksenne uusia suhteita samanmielisiin tyyppeihin, pitääksenne kirjaa omasta elämästänne tai kehityksestänne, ja ihan vain somettamisen ilosta.

No hate, just education.

Kristalli- ja kivikokoelma osa 2

Mahtavaa perjantaita, tyypit! ♥ Tein 2018 lopulla postauksen, jossa esittelin mun kivikokoelmani kulmakivet. Sen jälkeen kokoelmaan on löytynyt muutamia uusia kiviä, ja tänään haluaisin esitellä ne teille.

Aika monet mua instagramissa seuraavat ovat saattaneet huomata mun kiinnostukseni kiviin. Valokuvaan usein kallioita ja luonnonkiviä ja esittelen silloin tällöin uusia kiviostoksiani. Aika usein kotona otetuissa kuvissa taustalla näkyy mun "kotialttari", josta löytyy mun rumpuni, joitakin mystisiä esineitä, kynttilöitä ja kivikokoelmasta koottu crystal grid. Se on meidän olohuoneen keskeisellä paikalla, eli kivet ovat mukana mun arjessani päivittäin.

Kivet ovat olleet mun intohimoni niin kauan kuin muistan, ja oon tosi iloinen, että oon löytänyt sen puolen itsestäni uudestaan teiniangstivuosien jälkeen. Teini-iässä mulla oli kausi, kun kapinoin intuitiivista rajatietokiinnostustani (ja kivienkeräilyäni) vastaan. Erittäin onnellinen oon myös siitä, että jaan mun kotini tyypin kanssa, joka ei hätkähdä mun hörhöyttäni, ja joka ei välitä siitä, että meidän koti on vuorattu toinen toistaan omituisemmilla taikaesineillä.

Lapin ametisti

Edellisessä postauksessa unelmoin avoimesti löytäväni Lapin ametistin, ja vihdoin sopiva kivi tuli mua vastaan. Tämä kivi on Yli-Luoston kaivokselta, ja löysin sen, kun Juha oli selvitellyt Lapin ametistin myyntipaikkoja, ja vei mut Tampereen Kivikauppa Qiihin ostoksille. Tämä rumpuhiottu ametisti tuntui heti omalta, ja se on mun tämänhetkinen lempikiveni.

Ametistia kutsutaan tietäjän kiveksi, ja se on erittäin suosittu meditaatiokivi. Se selkeyttää energiaa, ajatuksia ja intuitiota, ja opastaa ymmärtämään asioiden syvempiä merkityksiä. Mä itse olen tosi intuitiivinen ihminen, ja se onkin ehkä isoin syy, miksi ametisti on mun lempikiveni.

Jos ametisti kiinnostaa enemmänkin, voit lukea lisää Soma & Sis'n nettisivuilta.

Akaatti

Rakastan akaatteja! Akaatti on upea kivi, ja oon pitkään ihaillut akaattilevyjä ja tällaisia akaattionkaloita. Tämä akaattionkalo löytyi Soma & Sis'n Helsingin myymälästä viime vuoden syyskuussa, ja se taitaa olla mun kokoelmani kallein kiviostos. Aluksi onkalon muoto hiukan hihitytti, mutta nopeasti akaatti tuntui siltä, että tämä on vietävä kotiin. Se on ollut koristeena ja hoitavana kivenä huonekasvien läheisyydessä.

Akaatti on väsymätön hoitokivi, jota ei tarvitse ladata koskaan. Se myös hoitaa ja lataa sen päällä ja ympärillä olevia kiviä. Se värähtelee matalalla taajuudella, joka resonoi kehon matalan värähtelyn kanssa. Niiden uskotaan tasapainottavan, suojelevan ja lievittävän kiputiloja.

Psssst: Kiputilat ovat sellainen asia, mitä ei kannata pelkästään akaatin voimin hoitaa. Lääkärikäynnit, hoidot ja kipulääkkeet ensin, akaatin kipua lievittävä ominaisuus vasta sitten. Kivien hoitaviin ominaisuuksiin ei kannata hurahtaa liikaa. Ne ovat hyvä lisä lääketieteellisten hoitojen rinnalle (koska intuitio ja law of attraction), mutta ne eivät yksistään paranna sairauksia tai vammoja.

Keltainen, eli hunajakalsiitti

Hunajakalsiitti oli aika random hankinta. Oltiin Helsingissä kivikaupassa helmikuussa, ja jotenkin energiat ei kohdanneet. Pyörin kaupassa iäisyyden ja en oikeen lämmennyt millekään, ja sitten Juha nappasi käteen hunajakalsiitin ja näytti sitä mulle. Hunajakalsiitti näytti musta ihan appelsiinikarkilta, ja se sitten lähti mukaan. Yhä vieläkin mun aivot väittävät, että jos imeskelisin kalsiittia oikein antaumuksella, se varmasti maistuisi ihan laivalla myytäviltä appelsiinikarkeilta.

Hunajakalsiitti on iloinen ja positiivinen kivi. Se energisoi ja muistuttaa uteliaasta elämänilosta, ja helpottaa matkaa kohti unelmia. Kaikki kalsiitit aktivoivat myös yhdessäolon ja yhteenkuuluvuuden energiaa ympärilleen.

Shamaanikivi

Tämä kivi on mun kokoelman uusin kivi. Sain tämän Juhalta syntymäpäivälahjaksi, ja totta puhuakseni en edes tiennyt tällaisen kiven olemassaolosta. Shamaanikivivessä on savukvartsia, valkoista lumikvartsia ja violettia ametistia. Kivi on harvinainen, ja ne ovat yleensä peräisin Luoston Lampivaaran ametistikaivokselta. Lampivaara on ollut muinaisten saamelaisten pyhä paikka, ja kivi saa nimensä siitä, että shamaanien kerrotaan saaneen voimansa näistä kivistä.

Tiikerinsilmä

Kun olin lapsi, mun ensimmäinen kiveni oli kolikkoautomaatista saatu tiikerinsilmä. Vuosien saatossa se hävisi kuin tuhka tuuleen, ja jäin kaipaamaan sitä. Tiikerinsilmä on ihan käsittämättömän kaunis kivi, joka säihkyy ruskean, oranssin ja keltaisen sävyissä. 

Tiikerinsilmä on oikea unelmakivi, sillä sen voimakas energia auttaa tekemään unelmista totta, lisää itsevarmuutta, vapauttaa tunteita ja maadoittaa. 

♥ ♥ ♥

Siinä kaikki kivihypetykset tällä erää. Näiden kivien lisäksi olen ostanut fluoriitin, mutta musta tuntuu, että sen energiat eivät ole kohdallaan, ja selvittelen, saisiko sitä jollain tapaa nollattua. Sen ostotilanne oli vähän kyseenalainen, joten luulen kiven imaisseen sen epämääräisen fiiliksen itseensä. Tai sitten siihen on kiinnittynyt jotain muuta energiaa. Jos nollaus ei onnistu, mun täytyy selvittää, mikä olisi oikea tapa hävittää se. En usko, että kiven antaminen eteenpäin olisi hyvä idea, kun mulla itselläni on siitä niin negatiivinen tuntemus.

Keräiletkö sä kiviä? Tai kiehtooko ne muuten? Mikä on sun lempikivi? Olisi mahtavaa kuulla teidän kokemuksia kommenteissa!

7 vuotta ensimmäisestä tatuoinnista — Mikä on muuttunut?

Kesäkuu on siitä merkityksellinen kuukausi, että kesäkuussa 2013 otin elämäni ekan tatuoinnin. Olin 19-vuotias, taskunpohjalle oli kertynyt rahaa kesätöistä, ja monta vuotta mietinnässä ollut tatuointi poltteli mielessä. Niinpä otin härkää sarvista ja tein vihdoin päätöksen, joka on johtanut mut alternatiivielämäntavan äärelle.

Niihin aikoihin tatuointikulttuuri oli tosi erilainen. Tietoa tatuoinneista ei ollut niin helposti saatavilla kuin tänäpäivänä, ja amerikkalaiset tatuointiohjelmat olivat luoneet tatuoinnin hankkimisprosessista tosi vääristyneen kuvan. Ohjelmissa ei puhuttu ajanvarauksesta, vaan niissä aina näytettiin, miten asiakas käveli tatuointiliikkeeseen, kertoi ideastaan, ja heti vapaa tatuoija loi asiakkaan odottaessa vesiväreillä ainutlaatuisen maalauksen tatuoinnista. Hiha- ja selkätatuoinnit tehtiin yhdellä istumalla, traumaattiset taustatarinat vaikuttivat olevan ainoa oikeutus tatuoinnin ottamiselle ja muutenkin koko asetelma oli vähän vinksallaan.

Todellisuus tästä on tietenkin ihan järjettömän kaukana, ja sen opin nopeasti ekaa tatuointia ottaessani. Etsin vapaana olevaa tatuoijaa, ja outojen käänteiden jälkeen päädyin ottamaan tatuointia mulle vinkatun tyypin ei-niin-steriilissä olohuoneessa. Tatuoijaa ei kiinnostanut yhtään tatuoinnin taustatarina, jonka olin miettinyt jokaista yksityiskohtaa myöten etukäteen (koska luulin sen olevan se juttu), ja tatuoinnin otto ei ollut mitenkään henkilökemioiden ilotulitusta tai transformatiivinen kokemus. Tatuoinnin tekemisen jälkeen fiilis oli hämmentynyt ja jopa vähän pettynyt. Tatuointi oli silloisen ymmärryksen mukaan hyvä, mutta kokemus jätti pahan maun suuhun.

Ei ehkä kunniallisin tatuointitarina, mutta ainakin olen oppinut virheistäni.

Tämän kokemuksen jälkeen mulla oli noin kolmen vuoden tauko ennen kuin lähdin kunnolla keräilemään tatuointeja. Viimeisen neljän vuoden aikana olen reissannut unelmatatuoijieni perässä ympäri Suomea, maksanut ihoon pistetystä musteesta melkein 2 000 € (+ matkat), ja oon kuuden tatuoinnin ylpeä omistaja. Tatuointien merkitykset on muuttuneet täysin. Ekaa tatuointiani ottaessa halusin jotain tosi merkityksellistä ja syvällistä, nykyisin tahdon vain mua kiinnostavia kuvia, joiden estetiikka puhuttelee. 

Erityisen tärkeää mulle on myös löytää artisteja, jotka ovat kiinnostuneet samanlaisesta estetiikasta, ja jotka ovat Suomessa edustamansa tyylin edelläkävijöitä. Oon myös huomannut, että mulla on huomattavasti mukavampi olo naisoletetun tatuoijan penkissä kuin miesoletetun.

Oon myös oppinut karvaasti sen, miten riskialtista on toisinaan ottaa itselle äärettömän merkityksellisiä tatuointeja. 

Eka tatuointini viittasi toivoon, rohkeuteen, kasvuun ja (nykyisin vähän cringesti) kristinuskoon. Olin kouluttautunut 16-vuotiaana seurakunnan leiriavustajaksi, ja kirkon yhteisöllisyys oli noihin aikoihin vielä mulle tärkeä muisto. Oli tosi lähellä, etten hakkauttanut tekstin kaveriksi käsivarren ympäri menevää rukousnauhaa, koska se oli niihin aikoihin yleinen tatuointiaihe. Nykyisin oon eronnut kirkosta, oon luopunut uskostani, harjoitan arkista perinnenoituutta ja määrittelen itseni pakanaksi. Rukousnauha olisi ollut ahdistava tatuointiaihe, ja olisin joutunut tekemään mun suunnitelmiin sopimattomia tatuointiratkaisuja vain saadakseni sen peittoon.

Olen tosi onnekas siinä, että loput kesätyörahat menivät mun autoni ylläpitoon, eikä mulla ollut mahdollisuutta ottaa lisää tatuointeja :D Niihin aikoihin en selvästikään tiennyt, kuka olen, ja tuntuu, että kypsyin tatuoinneille vaadittavalle tasolle vasta joskus 22-vuotiaana.

Toki myös uudemmillakin tatuoinneilla on merkityksiä, mutta erilaisia. Tatuointini viittaavat usein hyviin muistoihin, rakkaisiin ihmisiin tai mua miellyttävään estetiikkaan. Oon tämän vuoden aikana tajunnut, että tatuointien ottaminen mulla liittyy siihen, että otan kehoni hallintaan, ja teen siihen pysyviä muutoksia, joihin pystyn vaikuttamaan. 

Kehossa tapahtuu jatkuvasti asioita, joihin ei voi vaikuttaa. Kun tuon mun sisäistä maailmaa mun iholleni, mun keho tuntuu enemmän mun keholtani, vaikka siinä tapahtuukin asioita, joihin mulla ei ole valtaa. Se luo hallinnantunnetta tässä kaaottisessa maailmassa, ja samalla pystyn vaikuttamaan itsetuntooni ja kehonkuvaan. Ennen reisitatuointiani en olisi ikinä esitellyt jalkojani lyhyissä shortseissa, mutta koska siihen on kaiverrettu yhden lempitaiteilijani originaali taideteos, sen esilläpitäminen tuntuu tarkoituksenmukaiselta.

Tatuoinnit ovat mulle valtava inspiraation lähde, ja jatkan tatksaprojektejani aina tilanteen salliessa. Myös tatuointien tekeminen kiinnostaa, mutta en aio lähteä arpeuttamaan muita ilman, että saan niiden tekemiseen tarvittavan koulutuksen. Vaikka mun rahatilanteeni ei ehkä sovellu parhaiten tatuointien ottamiselle, sijoitan niihin mielelläni aina, kun on mahdollista. Tatuoinnit ovat mulle ikuinen taidesijoitus, ja ne buustaavat ihan käsittämättömän paljon mun itsetuntoani.

Onko sulla tatuointeja? Millaisia merkityksiä niillä on? Tai jos ei ole, onko sulla tatuointiunelmia? Olisi mahtavaa kuulla niistä kommenteissa!

Korona, laihdutuspuhe ja kehorauha

Hyvää keskiviikkoa! Tänään vietetään kansainvälistä Älä laihduta -päivää. Päivän tarkoitus on kyseenalaistaa laihduttaminen automaattisena terveystekona ja haastaa arvostamaan kehojen upeaa monimuotoisuutta kapeiden kehoihanteiden sijaan. Sen takia haluan kirjoittaa teille koronasta, aktiivisuuden vähenemisestä ja somen laihdutuspuheesta.


(Tässä postauksessa käytän kuvituksena kuvia musta, joita en ikinä julkaissut mihinkään, koska "näytän niissä liian lihavalta". Vaikka olen tullut pitkän matkan oman kehoni hyväksymisen kanssa, on alitajunnassa yhä vahva ehdollistuminen sille, että "lihavan ihmisen keho ei kuulu someen muiden nähtäväksi". Nyt otan oman näkyvyyteni omiin käsiini, ja hautaan ainakin täksi päiväksi ajatuksen siitä, että lihavan ihmisen pitäisi muka näyttää jollain tapaa hoikalta ollakseen näkyvä osa yhteiskuntaa.)

Koronan ja poikkeustilan takia ihmiset ovat joutuneet pysymään kotona, ja ymmärrän hyvin, miksi vähentynyt aktiivisuus on aiheuttanut monille kovaa (keho)ahdistusta. Olen nähnyt lukemattomia meemejä, joissa naureskellaan "koronakiloille" ja karantteenin lihottavuudelle. Samaan aikaan poikkeustila on saanut aikaan sen, että laihdutuspuhe, kalorien laskeminen, treeniohjelmat ja diettimainokset ovat alkaneet hiipiä räjähdysmäisesti kaikkien somesyötteeseen.

Mun unfollow-nappulani ei ole koskaan ollut niin liipaisinherkkä kuin viime viikkoina. Kun näen somessa pienenkin viittauksen laihdutukseen, poistan tyypin seurauslistaltani ilman, että edes harkitsen asiaa. Ja niin pitäisi tehdä kaikkien muidenkin, jotka ovat aiheelle herkkiä.

(Jos tyyppi on aikaisemminkin treenannut, ja puhuu kuntoilusta kehon huoltona, se ei mun mielestäni täytä laihdutuspuheen kriteerejä. Herkkyys on kuitenkin kaikilla erilainen, ja myös liiallinen treenaussisällön seuraaminenkin voi olla haitallista.)



Mä itse olen tosi herkkä laihdutuspuheelle, ja pitkäaikainen altistuminen sille saa mut hiljalleen palaamaan mun sairaaloisiin syömistottumuksiini. Ison osan mun elämästä näin mun kehoni liian isona, halusin pienentää sitä keinolla millä hyvänsä, häpeilin pituuttani, ja lopulta (2012) päädyin vaaralliselle näännytyskuurille. Erityisesti naisille taotaan lapsesta asti ideaa siitä, että laiha nainen on ainoa arvostusta ja hyvää kohtelua ansaitseva nainen, nainen ei saa vaatia keholleen sen tarvitsemaa tilaa, ja vaatebrändien tarjoamat vaatekoot ovat hyvän, arvostettavan naisen mitta. Laihimmillanikin tunsin olevani paska ja arvoton, koska mun kehoni vain oli liian kookas ja kaikin tavoin vääränlainen. Onneksi löysin mun kehoahdistuksen lähteen, ja päästessäni siitä eroon mun elämäni on muuttunut täysin.

Mun oma kehoahdistukseni räjähti käsiin loppuvuodesta 2017, kun seuraavana kesänä olevat häät lähestyivät ja tiesin olevani lihava morsian. Mutta let's face it, häät ovat ainutlaatuinen hetki ihmisen elämässä, johon kehon koko tai muut ominaisuudet eivät vaikuta mitenkään. Ahdistuksen tullessa liian väkeväksi purin tuntemuksiani Juhalle, joka ystävällisesti hävitti meidän omistaman vaa'an. Siis sen vaa'an, jolle olin astunut usean vuoden ajan joka ikinen päivä, ja jonka ympärillä mun elämäni pyöri. Sen vaa'an, joka ironisesti oli keittiön oven vieressä. Siihen asti aamun vaa'an lukema määritteli kokonaan mun päiväni sisällön, ruokailut, treenit ja kulkemiset. Numeron ollessa "korkealla" jätin aterioita vallan väliin.



Siitä elämäntavasta "terveellisyys" oli kaukana, vaikka terveysalan ammattilaiset ylistivät mun elämäntavanmuutostani. Kuunnellessani ylistystä mun parantuneesta terveydestä tajusin, miten järjetöntä paskaa tämä kaikki oli, ja tajusin, että vaikka kuinka kuihtuisin, en ikinä olisi itseeni tyytyväinen. Niiden aikojen (2013-2015) jälkeen olen lihonnut arviolta 20 kiloa, ja vasta nyt olen oppinut hyväksymään kehoni sellaisena kuin se on.

Mä myös havahduin tajuamaan, miten monta täydellistä päivää olin missannut vain siksi, että mun kehoni ahdisti ja inhotti mua. En halua havahtua asiaan uudestaan vanhuksena, ja tajuta, että olen tuhlannut koko elämäni laihduttamiseen ja itseni inhoamiseen. Olen luvannut, etten enää ikinä tietoisesti laihduta, ellei jokin vakava terveysongelma siihen pakota.

Vaa'an hävittämisen jälkeen jouduin opettelemaan uuden tavan päättää ruuastani ja treenaamisestani, ja löysin intuitiivisen syömisen ja ilon treenaamiseen. Kyllä keho kertoo, mitä se tarvitsee, ja kun ei ole "kiellettyjä ruokia", on syöminen turvallisempaa ja terveellisempää.



Yli kahteen vuoteen en ole ollut tietoinen siitä, mitä painan.

Tiedottomuus tuntui aluksi tosi pahalta, mutta nykyisin luotan siihen, että keho kyllä ilmoittaa tarpeistaan. Uskon siihen, että peilikuva ja kehon tuntemukset kertovat kehon tilan paremmin kuin yksikään vaaka.

Tää keho on mun kotini.

Sen ansiosta pystyn liikkumaan ja tekemään asioita, joita rakastan.

Ja se on kaikkine venymäarpineen, muhkuroineen, tatuointeineen ja kolotuksineen täydellinen.

Tää keho olen minä, ja tahdon antaa itselleni sen rakkauden ja arvostuksen, jonka tiedän ansaitsevani.

Toivottavasti säkin opit arvostamaan sun kehoasi. Ole itsellesi armollinen.

Näin valmistaudut tatuointien ottamiseen kesällä!

Tein 2017 postauksen, jossa kerroin, miten mun mielestä olisi hyvä varautua ottamaan tatuointi kesällä. Blogin analytiikkaa seuratessani olen huomannut, että postaus selvästi kiinnostaa, sillä siihen tulee aika ajoin rypäys uusia klikkauksia. Se on musta vähän cringeä. Postauksessa ei missään nimessä ole väärää tietoa, mutta nykyisin sanoittaisin asiat eri tavalla ja alleviivaisin ihan eri aiheita. And that's why we're here today!

Erityisesti aihe tuntuu kiinnostavan nyt, kun lämpötila alkaa nousta, ihmisillä on aikaa miettiä unelmatatuointeja kotona karanteenissa, ja shortseja aletaan kaivella vaatekaapin perältä kohti päivänvaloa. Vaikka koronan takia kulkemista on rajoitettu, tatuointiliikkeitä ei ole vielä pakotettu sulkemaan. Toivon todella, ettei tämä pandemia menisi Suomessa niin pahaksi, että yksityisyrittäjien tulot kokonaan katkeaisivat, kun liikkeiden ovet laitettaisiin säppiin.

Tänään ajattelin purkaa aihetta uudelleen vähän kokeneempana tatuoinnin ottajana, ja ehkä myös vähän keventää tätä maailmantilannetta, joka varmasti meihin kaikkiin vaikuttaa.

Käsivarren väritatuointi oululaiselta Blackcap Tattoolta, haamutatskan teki tamperelainen Fera Obscura. Jalkapöydän elementtitatuointi on tamperelaisen hq.o.gd:n käsialaa.

Edellisen tatuointi-kesällä-postauksen tehdessäni olin 23 vuotias, ja mulla oli entuudestaan yksi tekstitatuointi. Tuleva reisitatuointi jännitti, joten purin tatuointikuumotusta katsomalla lukemattomia tatuoinnin parantamisvideoita Youtubesta, ja listasin tärkeimmät seikat yhteen postaukseen. Nyt multa löytyy kuusi tatuointia, ja yhteensä olen istunut tatuoijan penkissä noin 13 tuntia. Jokainen tatuointi paranee eri tavalla, mutta yhä vieläkin olen vahvasti sitä mieltä, että kesäisin otettavat tatuoinnit on ehdottomasti kaikkein vaikeimpia tapauksia.

Ja nyt kerron teille, miksi!

1. Tatuoinnin ottaminen on muutenkin tukalaa, mutta tukaluus saa ihan uuden määritelmän, kun istuu muovikelmutetussa penkissä kesähelteellä. Kun penkki on vuorattu isoon kondomiin, on selän ja perseen hikoilu ihan käsittämättömän eeppistä. Paikallaan pysyminen ja tatuoijan työn tekeminen mahdollisimman helpoksi on hankalaa, kun muovikelmun päällä liukuu itsestään koko ajan makuuasentoon. Jos lähdet tatuointia helteellä ottamaan, käy suihkussa, muista laittaa dödöä, pukeudu mukaviin, hengittäviin vaatteisiin, ja tee parhaasi pysyäksesi paikoillasi. (Alla olevassa kuvassa olen ottamassa reisitatuointiani kesällä 2017. Reisitatuointini teki puolalainen Fukari.)

2. Vaikka ajatuksena tatuoinnin otto kesällä on hirveän viehättävä, sillä tatuointia saa heti lähteä esittelemään kivoissa kesävaatteissa, on todellisuus vähän toinen. Tuore tatuointi täytyy suojata todella hyvin auringolta, ja sen päälle ei kannata levitellä hajustettuja aurinkovoiteita. Tatuointi on hyvä pitää auringolta suojassa vaatteiden alla, kunnes se on täysin parantunut. Muutenkin tatuointi on parantuessaan 1-4 viikkoa aika karun näköinen, sillä tatuoitu alue lähtee fleikkaantumaan, eli iho uusiutuessaan kuoriutuu irti isoina ihokaistaleina. Mä itse pidän tatuointini jemmassa löysien vaatteiden alla kunnes se on kokonaan parantunut.

3. Uuden tatuoinnin kanssa myös monet ihanat kesäpuuhat täytyy jättää pois päiväjärjestyksestä. Tatuoinnin parantumisprosessin aikana ei saisi liata tatuointia, uida, saunoa tai muutenkaan ylenpaattisesti hikoilla. Näiden ohjeistusten aika riippuu paljolti tatuoinnista, mutta yleinen tatuoinnin paranemisaika on 1-4 viikkoa. Eli jos otat tatuoinnin juuri ennen täydellistä ones in a lifetime mökkijuhannusta, ei kannata harmitella väliin jäävää juhannussaunaa, uintia poukamassa tai alastonta kirmailua vehnäpellolla. Pahimmillaan huonosti hoidettu tatuointi voi tulehtua ja aiheuttaa verenmyrkytyksen.

Tästä syystä mä itse rakastan ottaa tatuointeja keväällä – ne saavat parantua ja asettua kaikessa rauhassa vaatteiden alla ennen kesähelteitä ja mökkisaunoja. Saan myös kesällä käyttää rajattomasti aurinkorasvaa ilman, että mun täytyisi vältellä uutta tatuointia.

4. Koska hikoilua on välteltävä, on kevytkin liikkuminen uuden tatuoinnin kanssa kesällä hankalaa. Tietenkin tämä on ihan tyypistä ja tatuoinnin paikasta kiinni, mutta ainakin mä olen ihan tuskahiessä kevyesti liikkuessani, kun aurinko porottaa ja lämpötila hiipii kohti 25 astetta. Yleensä mä odotan uuden tatuoinnin kanssa vähintään viikon ennen kuin lähden treenaamaan, joogaamaan tai pitkälle pyörälenkille, mutta kesällä otettujen leimojen kanssa odotan kauemmin.

5. Ai niin, ja VARO HYTTYSIÄ! Tatuointi kutisee parantuessaan pahimmillaan niin paljon, että tekisi mieli leikata tatuoitu raaja irti, ja jos hyttyset iskevät vielä sen lisäksi laumana johonkin päin vartaloa, on kesäfiiliksen menettäminen taattu.

Kesällä otettava tatuointi voi olla myös erittäin hyvä päätös, jos on valmis seuraamaan näitä ohjeita ja rajoituksia. Kesäloma saattaa myös olla joillekin ainoa aika vuodesta, milloin pystyy matkustamaan tatuointia ottamaan, jos tatuoija työskentelee kauempana. Myös todella rajoittavat ja joustamattomat työaikataulut ovat iso syy sille, miksi kesäloma on hyvä hetki ottaa uutta leimaa.

Jos tämä pandemia antaa edes osittain periksi kesällä, ryntään pää kolmantena jalkana Tampereelle uutta tatuointia hakemaan, vaikka se hiukan rajoittaisikin kesäaktiviteetteja. Kärvistelen sitten mielelläni pari viikkoa aurinkoa vältellen, saunomatta ja uimatta.

Myös sinitiaisen on tehnyt Blackcap Tattoo.

Ja hei, käyttäkää sitä aurinkorasvaa. Se ennaltaehkäisee ihosyöpää (johon sairastuu arviolta yli 15 000 suomalaista vuodessa), ja se pitää tatuoinnit skarppeina. Aurinko haalistaa tatuointeja ja muutenkin ikäännyttää ihoa, eikä letkautuksessa "tänään puna huomenna bruna" ole oikeasti mitään hauskaa.

Ja psssst: Muistakaa valikoida tatuoijanne tarkkaan. Tatuointi tulee olemaan ihossasi aina, pidit tatuoinnista tai et. Tietenkin tatuoinnin poistaminen on mahdollista, mutta se on todella kallis, kivulias toimenpide, eikä tatuoitu alue siitä huolimattakaan välttämättä palaa täysin ennalleen, jos tatuoinnin teko on aiheuttanut arpeumaa ihoon.

Huonoissa olosuhteissa tehty tatuointi saattaa myös tulehtua ja sen mukana saattaa pahimmillaan napata jonkun veriteitse tarttuvan taudin, esimerkiksi hepatiitin tai HIVin. Ota tatuointisi ammattilaisilla, joiden kädenjälkeä rakastat, niin voit olla luottavaisin mielin tatuoinnin turvallisuudesta ja laadusta.

Lopuksi tahdon muistuttaa, että seuratkaa aina ensisijaisesti oman tatuoijanne antamia parannusohjeita. Tämä listaus ei kerro, miten tatuointia hoidetaan, sillä tässä listassa ei ole kaikkia oleellisia ohjeita tatuoinnin parantamiseen.

Ilmastoahdistus - Mitä tehdä, kun tuntuu, että kukaan ei välitä?

Mä olen kärsinyt ilmastoahdistuksesta ihan ala-asteelta asti. Aloitin peruskoulun 2001, eli kauan ennen kuin ilmastonmuutos aiheena oli hirveästi edes esillä uutisissa tai mediassa. Niihin aikoihin puhuttiin lähinnä kasvihuoneilmiöstä. Siitä huolimatta kaikenlaiset luontodokumentit sulavista jäätiköistä, kuvat likaisista ja ahtaista sikaloista ja kasvihuoneilmiön käsittely koulussa saivat orastavan ahdistuksen istutettua mun nuoriin aivoihini.

Näistä ensimmäisistä ilmastoajatuksista on kulunut melkein pari vuosikymmentä; viime vuonna Amatson paloi ennätyspaljon, kun rehusoijan viljely valtasi alaa, tulvat lisääntyvät jatkuvasti kaikkialla maailmassa, tieteilijät ovat laskeneet, että vuoteen 2050 mennessä meressä on enemmän muovia kuin kalaa, ja nyt Australiassa on ollut katastrofaalisia puskapaloja, joissa on kuollut tuhansia eläimiä. Kotisuomessakin ilmaston epävakaus alkaa olla selvä juttu, viime kesä oli ennätyskuuma ja talvi täällä länsirannikolla on ollut plussakelinen ja sateinen.

Puhumattakaan siitä, että eläimiä tapetaan maailmalla ruuaksi päivittäin arviolta 200 miljoonaa yksilöä. Jos otetaan mukaan merenelävät, on luku vielä järjettömämpi; joka päivä 3 biljoonaa yksilöä tapetaan ihmisten ruuaksi. Jätteeksi joutuvia "luonnollisiin syihin" kuolevia eläimiä, jotka eivät pääse teuraaksi on järjettömän paljon etenkin broilerintuotannossa, eikä niitä edes lasketa tähän arvioon. Se tuntuu lievästi ilmaistuna kohtuuttomalta.

Kun näitä laskelmia ja uutisia tykitetään jokaisessa mediassa päivittäin, ei ole ihmekään, että Sitran tekemän kyselyn mukaan joka neljäs suomalainen kärsii ilmastoahdistuksesta. Se on paljon, ja siksi tahdon pureutua tähän aiheeseen.

Mitä, jos tuntuu siltä, että ihmisiä ei kiinnosta? Miten helpottaa ilmastoahdistusta?



♥ Ymmärrä se, että useimmiten vanhempien ihmisten ymmärtämättömyys johtuu siitä, että asia ei heidän elämäänsä juurikaan vaikuta. Yli viisikymppiset ovat jo elämänsä loppupuolella, kun ilmastokriisin ensimäiset katastrofaaliset muutokset alkavat vaikuttaa. Monet eivät myöskään tahdo nähdä oman sukupolvensa aiheuttamia tuhoja rakentaessaan hyvinvointivaltiota. Tästä syystä lausahdukset kuten "ajattele, millaisen maailman tahdot jättää lapsenlapsillesi" ovat tullet niin tutuiksi.

♥ Lue uutisia luotettavista lähteistä ja seuraa tutkimustuloksia, niin olet valmis avoimeen, rauhalliseen keskusteluun. Kun tiedät ilmastonmuutokseen liittyviä faktoja, on helpompi kohdata ilmastonmuutoskriittisiä öyhöttäjiä.

♥ Tee vain sellaisia ilmastotekoja, joihin omat rahkeesi riittävät. Jokainen ympäristöystävällisen elämän suuntaan otettu askel on arvokas, oli se minkä kokoinen tahansa. Voit aloittaa vähentämällä lihansyöntiä, ottamalla kangaskassin kauppaan tai välttämällä ajokilometrejä yksityisautolla. Sun ei tarvitse olla heti täydellinen ilmastosankari vegaanin ruokavaliolla ja minimalismin kulutustottumuksilla. Tärkeintä on tiedostaa asiat ja yrittää parhaansa.



♥ Kerää roskia luonnosta. Tämä saattaa olla ruohonjuuritason vaikuttamista, mutta joskus riittää edes se, että toimii esimerkkinä. Mutta muista keräillessäsi olla varovainen, käytä käsineitä tai poimuria, niin et saa haavoja lasinsiruista tai muista terävistä esineistä.

♥ Ymmärrä se, että myös "ympäristöystävällisten tuotteiden" liikakulutus on haitallista. Jos ostat kangaskassin, on sitä käytettävä päivittäin 18 vuotta ennen kuin sen valmistamiseen käytetty energia ja materiaalit kuittaantuvat. Iso kangaskassikokoelma ei siis poista ongelmaa.

♥ On myös hyvä opetella tunnistamaan tuotteiden viherpesu – esimerkiksi "maatuva" biomuovi on todellisuudessa todella haitallista. Niistä vapautuu mikromuovia samalla tavalla kuin normaalistakin muovista, niiden hajoaminen ei ole tarpeeksi nopeaa biojätteessä, joten ne kuuluvat sekajätteeseen. Biomuovi myös vapauttaa hajotessaan hiilidioksidi- ja metaanipäästöjä, ja niiden elinkaaren hiilijalanjälki on useimmiten suurempi, kun verrataan muihin materiaaleihin. Jos biomuovi kiinnostaa lisää, lue lisää täältä!



♥ Muutenkin oman hiilijalanjäljen pienentäminen on melko simppeliä: 
- Älä osta tavaraa turhaan.
- Opettele tunnistamaan tilanteet, jolloin teet hätiköityjä ostopäätöksiä, ja vältä niitä.
- Tutustu paikallisten kirppareiden valikoimaan.
- Lopeta seuraamasta brändejä/somevaikuttajia, jotka saavat sut tuntemaan, että tarvitset koko ajan uusia vaatteita/kosmetiikkaa/muita tuotteita.
- Seuraa kestävää kehitystä ja ympäristöystävällisiä elämäntapoja kannattavia vaikuttajia.
- Ja muista, älä stressaa. We are all in this together!

♥ Ja lopuksi on vielä sanottava, että anna itsellesi anteeksi aikaisempien elämänvaiheiden "ilmastosynnit". On turha syyllistää itseä sellaisista asioista, joita ei voinut välttää, kun ei tiennyt paremmasta. Katse siis tiukasti eteenpäin, älä märehdi menneitä virheitä.

Podetko ilmastoahdistusta? Millaisia ajatuksia se sussa herättää? Ja mitkä on sun omat ekoteot? Olisi mahtavaa kuulla niistä kommenteissa!

Tarinoita lempivaatteiden takana – mörön luottoasu

Hahmottelin viime syksynä blogikirjoituksen, jossa ajatuksenani oli jakaa lempivaatteista koostettu OOTD, ja kertoa tarinoita vaatteiden takana. Jokaisella lempivaatteella on tarinansa, ja ne yleensä kiinnostavat mua paljon enemmän, kuin vaatteiden ostopaikat. Se on varmaankin syy, miksi en jaksa lukea uusien vaatteiden esittelytekstejä, vanhoissa luottovaatteissa vain on sitä jotakin. Luonnostelemani teksti tuli valmiiksi, mutta kuvat jäivät ottamatta, niin en ikinä postausta julkaissut. Nyt tahdon herättää aiheen uudestaan, ja kertoa mun muuttunutta suhdetta pukeutumiseen ja vaatteisiin.

Syksy (ja alkutalvi) oli todella outo, sillä mun arkivaatetus koostui yhteensä neljästä eri tavoin yhdisteltävästä paidasta ja housuista. Housut olivat aina joko ainoat omistamani farkut (jotka ovat varmaan yli kolme vuotta vanhat ja joihin olen repinyt polviin reiät) tai treenitrikoot. Yleensä mun arkivaatetus on vaatinut ainakin parikymmentä erilaista vaatetta, ja vaatteiden päättäminen vei muutenkin kiireisestä aamusta paljon aikaa. Jokapäiväinen vaatekriiseily ja ihan liian mustan vaatekaapin penkominen on vaihtunut kuin itsestään samojen luukkien rokkaamiseen ja siihen, että tiedän herätessäni aamulla tarkalleen, mitä ylleni laitan.

Tänään haluan purkaa teille yhden näistä luottoasuistani:

Musta 5XL college

Olen pitkään etsinyt täydellistä ylikokoista paitaa, joka olisi sopivan rento mukavuusvaate kotoiluun, mutta myös tarpeeksi siisti työkäyttöön. Olen melkein 180 senttinen, pluskokoinen amatsoni, joten tarpeeksi ison vaatteen löytäminen ei ollut itsestäänselvyys.

Tämä college löytyi loppukesästä, kun olin moikkaamassa ystävää Raumalla. Rauman Prismassa eksyttiin ruokaostosten lomassa "isojen miesten vaateosastolle". Sieltä löytyi upea vihreä college koossa 6XL ja samanlainen mustana koossa 5XL. Sovitin paidat, hetken mietin värivaihtoehtojen välillä, ja nappasin molemmat ostoskoriini. Se oli kyllä hyvä valinta, molemmat paidat ovat olleet messissä joogatessa, baarissa, metsäretkillä, kotoillessa, toimistolla ja monessa muussakin.

Adidaksen treenitrikoot

Nämä ovat mun luottotrikoot, mutta harmillisesti ne ovat elämänsä loppupuolella. Ostin nämä kesällä ystäväni Adidas-teemaisia polttareita varten Budget Sportista, ja ne yllättivät mukavuudellaan. Olen käyttänyt näitä sekä treenatessa että arkena, ja ne alkavat olemaan niin reikäiset, että jonkin ajan kuluttua niistä on luovuttava. Sääli, sillä nämä ovat oikeasti ensimmäiset löytämäni treenihousut, jotka istuvat mulle täydellisesti. Jos tiedät treenivaatevalmistajan, joka on ekologinen, kestävä vaihtoehto isokokoisille, vinkkaa siitä kommenteissa!

Trikoomekko

Tästä kokomustasta asusta on ehkä hieman hankala hahmottaa mustaa trikoomekkoa, joka lymyilee collegepaidan alla, but trust me, it's there. Tämä trikoomekko on ainakin pari vuotta vanha luottovaate, jonka ostin silloin, kun mulla oli tapana vielä shoppailla New Yorkerissa pikamuotia. Nykyisin en enää ostaisi käyttövaatteita pikamuotiliikkeistä, ellei pakottavaa tarvetta ilmaannu. Mekko on kevyt ja hihaton, joka sopii kerrostamiseen täydellisesti. Pian mekon ostamisen jälkeen meinasin laittaa tämän kiertoon, sillä sen kaula- ja "käsiaukot" olivat epämiellyttävän löysät. Onneksi yhden nyörin sitominen solmuksi riitti kiristämään mekon yläosan niin, ettei se enää pyöri päällä.

Treenihousujen kanssa tämä on päivän pelastaja, sillä melkein polviin asti ylettävän mekon kanssa ei tarvitse miettiä, näkyykö housuista läpi vai ei. Tämä mekko on ollut mukana monissa juhla-, työ- ja kotiasuissa, ja se jaksaa hämmästyttää yhdistettävyydellään. Mekko on myös selvinnyt mestässä römppimisestä, urbaanissa ympäristössä römyämisestä (muistaakseni myös sillan alle pyllymäkeä menemisestä ja verkkoaidan yli kiipeämisestä) ja mökkisaunan jälkeisestä vilvoittelusta hyttysparven syöttinä.

Laskettelupipo

Pipo on jostakin yläasteajoilta, eli about kymmenen vuotta vanha. Se on ollut messissä kaikenlaisissa elämäntilanteissa, ja vaikka se olikin pitkään hattuhyllyn perällä keräämässä pölyä, se on viime vuosina löytänyt tiensä takaisin mun sydämeeni (ja päähäni). Tämä on täydellinen pelastus huonoina hiuspäivinä, pakkassäällä, tai kun mun juurikasvu on päässyt valloilleen, enkä millään jaksaisi hiuksia värjätä.



Ulos lähtiessä yhdistän tämän asun talvipaljasjalkakenkiin, kaulahuiviin ja talvitakkiin. Asukokonaisuus on siitä hyvä, että se on ihan törkeän mukava päällä, mutta sopivan siisti toimistolle ja illanviettoon keskustassa.

Olen yrittänyt nyt vuoden aikana olla tietoisempi vaateostosteni kanssa, mutta olen huomannut, että isokokoisten, alternatiivityyliin sopivien vaatteiden löytäminen käytettynä tai eettisenä vaihtoehtona on aika mission impossible. Tästä syystä olen yrittänyt jättää vaateostoksia tekemättä, ellen oikeasti osta tarpeeseen. Vuoden aikana impulssiiviset vaatehankinnat ovat jääneet onneksi melkein nollaan.

Mikä on sun lempivaatteesi? Tai oletko itse löytänyt sulle sopivia vaatteita käytettynä tai eettisiltä valmistajilta? Olisi kiva keskustella asiasta kommenttikentässä lisää!