Pakosalla näyttöpäätteiden valtaamasta maailmasta

Tajusin muutama päivä sitten, että nyt on korkea aika ottaa hieman etäisyyttä suhteestani näyttöihin.

Tämä yllättävä toteamus tapahtui, kun lähdin koulusta muutaman tunnin koneella istumisen jälkeen, ja heti pääovelta astuttuani päivänvaloon, joka on hellinyt valtakuntaa viimeaikoina, silmäni olivat käristyä syvälle kuoppiinsa ja oloni oli kuin luolamiehellä, joka astuu ulos luolastaan kuukausien pimeyden jälkeen. Ehkä osasin jo hieman odottaakin sitä, sillä kotona ollessani linnoittaudun useimmiten tietokoneen ääreen tutkimaan internetin ihmeellistä maailmaa tai jatkamaan keskeneräistä väritysprojektia.

Niinpä suunnistin maanantai-iltapäivänä kirjastoa kohden päättäväisin mielin. Useimmiten siellä pistäytyessäni seikkailuni hyllyviidakossa kiertävät ympyrää ja päätyvät jollakin mystisellä tavalla umpikujaan.

Eikä tämänkertainen ristiretkeni ollut poikkeus. Pienoisesta paperinpalasta, johon olin kirjannut tarkasti etsimäni oopuksen paikkanumeron, huolimatta vaikutin varmasti liikenteen joukkoon eksyneeltä siilenpojalta, mutta hetkisen poukkoiltuani hyllyvälistä toiseen löysin kuin löysinkin etsimäni ja jouduin tukahduttamaan riemuhuudahduksen.

En ole kovinkaan harjaantunut lukija-ihminen. Luen hitaasti, enkä pysty keskittymään jos ympärilläni on hälinää. Tietenkin lapsena, kun kaikenlaiset lyhyet nuortenkirjat olivat valtava villitys, pakottauduin lukemaan joitakin kauhu- ja seikkailutarinoita, mutta vanhemmiten se taito on jäänyt ja olen korvannut sen sarjakuvin. En ole lukenut Harry Pottereita, Taru sormusten herrasta -kirjoja, enkä myöskään Neiti Etsiviä, ja Kotiopettajattaren romaanin jälkeen ainoa OIKEA kirja, jonka olen lukenut, oli Stephen Fryn "Virtahepo".

Tarvitaan paljon, että kirjailija onnistuu houkuttelemaan tarinallaan niin, etten jätä lukemista kesken. Stephen Fryn tapa kirjoittaa on kuitenkin niin nokkela, suorapuheinen, runollinen ja joissakin määrin vallankumouksellinen että kirjaa ahmii monta sivua kerrallaan. Monet kerrat olen huomannut pääni nostettua kirjan lomasta, että kellon lyhyempi viisari on loikannut melkoisen matkan, ja muunmuassa vanhempani ovat joutuneet kuuntelemaan Fryn koottuja, parhaita paloja, joille ei voi muuta kuin nauraa.

Mikä on tarpeeksi mustaa päivän fiilikseen?

Tuli kulutettua hieman aikaa blogien ihmeellisessä maailmassa koulusta päästyäni, ja tajusin, että mä lueskelen mieluiten erilaisista tyyliblogeista. Aika järkytys. Itse kun olen ihan tumpelo, mitä muotiin ja vaatteisiin tulee, ja valitsen päivän vaatteet lähinnä mukavuuden ja sen, mikä on tarpeeksi mustaa päivän fiilikseen, perusteella.

Mun seuraamista blogeista eliitti yksilöitä ovat:

http://visuaalisestivaativa.fi/ , joka seuraa graafisen alan sekatyöläisen elämää äitinä ja yrittäjänä. Asubloggauksia tulee aika-ajoin, ja ne herättävät aina kiinnostuksen erilaisuutensa ansiosta,

Sekä tietenkin

http://colourme.indiedays.com/ . Tämä yllätti. Iloiset, värikkäät kuvat ja elämää ja positiivisuutta pursuavat tekstit jaksaa ihme ja kumma lukea tällainenkin hemmo, joka ei ymmärrä mitään asusteista, kosmetiikasta tai muodista.

Mä rupesin pohtimaan tämän älyttyäni, että miksei mun blogi muistuta ollenkaan nykymaailman tyyliblogeja? Sitä mietittyäni hetkisen keksin kymmeniä syitä, miksi niin ei ole käynyt. Tässä tulee kolme parasta.

1. Omistan ainoastaan kivikaudelta peräisin olevan digikameran joka on kokenut kovia, ja otan kuvia lähinnä kännykälläni. Mun perunassa kun ei ole kovinkaan hyvä laatu.

2.Musta otetut kuvat on AINA tällaisia:

3. JA mun vaatekaappini pursuaa ainoastaan mustaa.

Uusia tuulia

Voi apua, mulla oli joku niin upea blogi-kirjoitus mielessä, mutta sitten, maailmanluokan tollo kun olen, menin avaamaan facebookin. Muutamassa hassussa tunnissa sinne ehtii tulla niin paljon tyhjänpäiväisiä asioita, että niitä pleraillessa kaikki upeat, maailmaa mullistavat ideat häviävät kuin tuhka tuuleen.

Ja harvinaista kyllä, löytyi sieltä jotain mielenkiintoistakin:
http://www.boredpanda.com/animal-children-photography-elena-shumilova/?fb_action_ids=620404831340666&fb_action_types=og.likes&fb_source=aggregation&fb_aggregation_id=288381481237582

Päivän yllättäjä oli vanhan ystävän kanssa tehdyltä shoppailukierrokselta mukaan tarttunut Tigerin musta kynsilakka. Olen käyttänyt ennen Seppälän halpoja lakkoja, ja pitkään mua palvelleen mattakynsilakan kökkäröidyttyä mä ajattelin viimein kokeilla jotain uutta. Kieltämättä olin hieman ennakkoluuloinen tutkaillessani Tigerin meikkihyllyn edessä tätä kyseistä yksilöä, mutta halvan hintansa takia se liittyi muiden ostosteni seuraan.

http://www.tiger-stores.fi/tiger_vapaalla/kosmetiikka/kynsilakka_2000294.html

Täytyy sanoa, että tämä oli oikein positiivinen yllätys. Tietenkin jälki on todella erilainen verrattuna edelliseen mattapintaiseen lakkaan, mutta uusi rakkauteni levittyy helposti, ei "kokkaroidu" ennen lakkauksen lopettamista ja kovettuu nopeasti.

Hintakin oli todella kukkarolle sopiva, tästä kaunokaisesta pyydetään ainoastaa kaksi euroa. Suosittelen.

Valoilmiö

Mulla on tapana ympäriinsä kuljeskellessani tähyillä taivaalle hassujen pilvimuodostelmien, upeiden auringonlaskujen tai tähdenlentojen varalta, ja aina silloin tällöin tuo saa mut törmäilemään vastaantulijoihin ja vaarantamaan liikennettä. "Pää pilvissä, jalat maassa" ei taida pitää mun kohdalla paikkaansa, sillä silloin kun mun katse hakeutuu ylöspäin kaikki muu unohtuu.

Tänään laahustaessani autolle nopean kuntosalivierailun jälkeen jäin taas tuijottamaan. Pakkanen ja revähtänyt reisi unohtuivat saman tien, ja silmät olivat tipahtaa päästä taivaanrannan nähdessäni.

Ajoin kilpaa auringon kanssa kotiin, olisin halunnut ikuistaa nuo upeat värit vähän paremmin kaupungin kattojen ja puiden yläpuolelta, mutta kotiin päästessä harmaus oli palannut kuutamon noustua ja taivaanrannalla tanssahteli enää pieni määrä kellertävää valoa.

Silti tämä viikko kirkastui ja sain oikean energiaruiskeen. Tiistai ilta, hyvät naiset ja herrat. Enää kolme yötä perjantaihin.

Today is a gift

Mussa on aina ollut optimistin vikaa. Hymy on herkässä, nauru pulpahtelee välillä pintaan ja tähyilen aina taivaalle nähdäkseni tähdenlennon. Yksikään silmäripsi tai kuivunut voikukka ei mene hukkaan, koska mulla on aina jotakin pientä mielessä, mitä voisi koittaa saada aikaan. Joskus sitä vaan vertaa omaa elämää jonkun muun tilanteeseen ja ajattelee, että onneksi mun kuppini on puolitäysi enkä vaikeuta asioita enempää kuin niitä täytyy vaikeuttaa. 

Mutta sitten maapallo pyörähti sen kohtalokkaan kerran ja koitti vuosi 2014.

Mitäs siitä nyt sitten sanoisi? Vuodenvaihdon jälkeen fiiliksessä on ollut hiukkasen parantamisen varaa, ja aina, kun joku toiveikas pilkahdus tapahtuu, se lytistyy ja jämähdän jälleen paikoilleen.

Kai se on joka vuoden alussa, tämä sama systeemi? Sitä odottaa, että jotain ihmeellistä ja hullua tapahtuu ja elämä kääntyy ylösalaisin, aivan samalla tavalla kuin aina syntymäpäivänkin yhteydessä. "Tästä tulee mun vuosi", "nyt mun tuuri kääntyy".

Eeeeei ole ainakaan vielä kääntynyt.

Mikäs sitten neuvoksi? Oon ottanut päämääräkseni ja vähän uudenvuodenlupauksenkin tavoin päättänyt olla olla murehtimatta, ja yritän vähän ottaa mallia varhaisteinivuorien esikuvastani Avril Lavignesta, jonka hälläväliä-asennetta olen aina kadehtinut. Olisi niin ihanaa olla välittämättä mistään ja mennä virran mukana.

Onneksi tässä vuosien saatossa olen löytänyt hyviä tapoja negatiivisuuden torjuntaan. Kuulokkeet korvilla maailma näyttää ihan erilaiselta, huonon fiiliksen saa pumpattua aika helposti kun nappaa treenikassin olalle ja menee kuntosalille, ja niinkin yksinkertainen asia kuin ystävien kanssa sekoilu piristää kummasti päivän.

Kyllä se tästä lähtee.

Viimeistä viedään

Siinähän se loma kuluikin niin, että hädin tuskin sitä ehti edes tajuamaan, että hei, nythän on kahden viikon vapaus. 

Mitäs siihen puoli kuukautta kestäneeseen aivojen resetointiin mahtuikaan? Joulu tuli ensimmäisenä, tottakai, ja sen jälkeen muutaman päivän kinkusta toipumisen ja alennusmyyntien jälkeen juhlittiinkin jo vuoden vaihtumista. 

Vuodenvaihdos kului rauhallisesti kotona hyvässä seurassa. Parhaimmillaan kämpässä harhaili yhdeksän tyyppiä, mutta keskiyön lähestyessä väki väheni ja jäljelle jäi se "ydinporukka", joiden kanssa katseltiin tavan mukaan kaupungin ilotulitus ja korkattiin muumi-shamppanjapullon. 

Olin kyllä niin väsynyt, että saatoin vaikuttaa melko huonotuuliselta, ja heti, kun kämppä hiljeni rojahdin sänkyyn ja olin saman tien taju kankaalla.

Siitäkin on jo kuusi päivää, herran jestas!

Nämä loppiaista edeltävät päivät ovat kuluneet hieman sumussa. Kuten kerroinkin (tavallaan) edellisessä postauksessa, niin yöuneni ovat jääneet syystä tai toisesta hieman vähälle. Päivät kuluvat tuijotellessa uupuneena tietokonetta tai keskeneräistä tussausprojektia, ja joinakin iltoina kävin morjestamassa ystäviä. Elokuvia, sarjakuvia, korttitehtailua, Uunoa, naurua, päänsärkyä, uusia suunnitelmia.

Kyllä sitä kaikkea loppujen lopuksi mahtuu tyhjiltä tuntuviin päiviin.