(Tässä postauksessa käytän kuvituksena kuvia musta, joita en ikinä julkaissut mihinkään, koska "näytän niissä liian lihavalta". Vaikka olen tullut pitkän matkan oman kehoni hyväksymisen kanssa, on alitajunnassa yhä vahva ehdollistuminen sille, että "lihavan ihmisen keho ei kuulu someen muiden nähtäväksi". Nyt otan oman näkyvyyteni omiin käsiini, ja hautaan ainakin täksi päiväksi ajatuksen siitä, että lihavan ihmisen pitäisi muka näyttää jollain tapaa hoikalta ollakseen näkyvä osa yhteiskuntaa.)
Koronan ja poikkeustilan takia ihmiset ovat joutuneet pysymään kotona, ja ymmärrän hyvin, miksi vähentynyt aktiivisuus on aiheuttanut monille kovaa (keho)ahdistusta. Olen nähnyt lukemattomia meemejä, joissa naureskellaan "koronakiloille" ja karantteenin lihottavuudelle. Samaan aikaan poikkeustila on saanut aikaan sen, että laihdutuspuhe, kalorien laskeminen, treeniohjelmat ja diettimainokset ovat alkaneet hiipiä räjähdysmäisesti kaikkien somesyötteeseen.
Mun unfollow-nappulani ei ole koskaan ollut niin liipaisinherkkä kuin viime viikkoina. Kun näen somessa pienenkin viittauksen laihdutukseen, poistan tyypin seurauslistaltani ilman, että edes harkitsen asiaa. Ja niin pitäisi tehdä kaikkien muidenkin, jotka ovat aiheelle herkkiä.
(Jos tyyppi on aikaisemminkin treenannut, ja puhuu kuntoilusta kehon huoltona, se ei mun mielestäni täytä laihdutuspuheen kriteerejä. Herkkyys on kuitenkin kaikilla erilainen, ja myös liiallinen treenaussisällön seuraaminenkin voi olla haitallista.)
Mä itse olen tosi herkkä laihdutuspuheelle, ja pitkäaikainen altistuminen sille saa mut hiljalleen palaamaan mun sairaaloisiin syömistottumuksiini. Ison osan mun elämästä näin mun kehoni liian isona, halusin pienentää sitä keinolla millä hyvänsä, häpeilin pituuttani, ja lopulta (2012) päädyin vaaralliselle näännytyskuurille. Erityisesti naisille taotaan lapsesta asti ideaa siitä, että laiha nainen on ainoa arvostusta ja hyvää kohtelua ansaitseva nainen, nainen ei saa vaatia keholleen sen tarvitsemaa tilaa, ja vaatebrändien tarjoamat vaatekoot ovat hyvän, arvostettavan naisen mitta. Laihimmillanikin tunsin olevani paska ja arvoton, koska mun kehoni vain oli liian kookas ja kaikin tavoin vääränlainen. Onneksi löysin mun kehoahdistuksen lähteen, ja päästessäni siitä eroon mun elämäni on muuttunut täysin.
Mun oma kehoahdistukseni räjähti käsiin loppuvuodesta 2017, kun seuraavana kesänä olevat häät lähestyivät ja tiesin olevani lihava morsian. Mutta let's face it, häät ovat ainutlaatuinen hetki ihmisen elämässä, johon kehon koko tai muut ominaisuudet eivät vaikuta mitenkään. Ahdistuksen tullessa liian väkeväksi purin tuntemuksiani Juhalle, joka ystävällisesti hävitti meidän omistaman vaa'an. Siis sen vaa'an, jolle olin astunut usean vuoden ajan joka ikinen päivä, ja jonka ympärillä mun elämäni pyöri. Sen vaa'an, joka ironisesti oli keittiön oven vieressä. Siihen asti aamun vaa'an lukema määritteli kokonaan mun päiväni sisällön, ruokailut, treenit ja kulkemiset. Numeron ollessa "korkealla" jätin aterioita vallan väliin.
Siitä elämäntavasta "terveellisyys" oli kaukana, vaikka terveysalan ammattilaiset ylistivät mun elämäntavanmuutostani. Kuunnellessani ylistystä mun parantuneesta terveydestä tajusin, miten järjetöntä paskaa tämä kaikki oli, ja tajusin, että vaikka kuinka kuihtuisin, en ikinä olisi itseeni tyytyväinen. Niiden aikojen (2013-2015) jälkeen olen lihonnut arviolta 20 kiloa, ja vasta nyt olen oppinut hyväksymään kehoni sellaisena kuin se on.
Mä myös havahduin tajuamaan, miten monta täydellistä päivää olin missannut vain siksi, että mun kehoni ahdisti ja inhotti mua. En halua havahtua asiaan uudestaan vanhuksena, ja tajuta, että olen tuhlannut koko elämäni laihduttamiseen ja itseni inhoamiseen. Olen luvannut, etten enää ikinä tietoisesti laihduta, ellei jokin vakava terveysongelma siihen pakota.
Vaa'an hävittämisen jälkeen jouduin opettelemaan uuden tavan päättää ruuastani ja treenaamisestani, ja löysin intuitiivisen syömisen ja ilon treenaamiseen. Kyllä keho kertoo, mitä se tarvitsee, ja kun ei ole "kiellettyjä ruokia", on syöminen turvallisempaa ja terveellisempää.
Yli kahteen vuoteen en ole ollut tietoinen siitä, mitä painan.
Tiedottomuus tuntui aluksi tosi pahalta, mutta nykyisin luotan siihen, että keho kyllä ilmoittaa tarpeistaan. Uskon siihen, että peilikuva ja kehon tuntemukset kertovat kehon tilan paremmin kuin yksikään vaaka.
Tää keho on mun kotini.
Sen ansiosta pystyn liikkumaan ja tekemään asioita, joita rakastan.
Ja se on kaikkine venymäarpineen, muhkuroineen, tatuointeineen ja kolotuksineen täydellinen.
Tää keho olen minä, ja tahdon antaa itselleni sen rakkauden ja arvostuksen, jonka tiedän ansaitsevani.
Toivottavasti säkin opit arvostamaan sun kehoasi. Ole itsellesi armollinen.
