(Tässä postauksessa käytän kuvituksena kuvia musta, joita en ikinä julkaissut mihinkään, koska "näytän niissä liian lihavalta". Vaikka olen tullut pitkän matkan oman kehoni hyväksymisen kanssa, on alitajunnassa yhä vahva ehdollistuminen sille, että "lihavan ihmisen keho ei kuulu someen muiden nähtäväksi". Nyt otan oman näkyvyyteni omiin käsiini, ja hautaan ainakin täksi päiväksi ajatuksen siitä, että lihavan ihmisen pitäisi muka näyttää jollain tapaa hoikalta ollakseen näkyvä osa yhteiskuntaa.)
Koronan ja poikkeustilan takia ihmiset ovat joutuneet pysymään kotona, ja ymmärrän hyvin, miksi vähentynyt aktiivisuus on aiheuttanut monille kovaa (keho)ahdistusta. Olen nähnyt lukemattomia meemejä, joissa naureskellaan "koronakiloille" ja karantteenin lihottavuudelle. Samaan aikaan poikkeustila on saanut aikaan sen, että laihdutuspuhe, kalorien laskeminen, treeniohjelmat ja diettimainokset ovat alkaneet hiipiä räjähdysmäisesti kaikkien somesyötteeseen.
Mun unfollow-nappulani ei ole koskaan ollut niin liipaisinherkkä kuin viime viikkoina. Kun näen somessa pienenkin viittauksen laihdutukseen, poistan tyypin seurauslistaltani ilman, että edes harkitsen asiaa. Ja niin pitäisi tehdä kaikkien muidenkin, jotka ovat aiheelle herkkiä.
(Jos tyyppi on aikaisemminkin treenannut, ja puhuu kuntoilusta kehon huoltona, se ei mun mielestäni täytä laihdutuspuheen kriteerejä. Herkkyys on kuitenkin kaikilla erilainen, ja myös liiallinen treenaussisällön seuraaminenkin voi olla haitallista.)
Mä itse olen tosi herkkä laihdutuspuheelle, ja pitkäaikainen altistuminen sille saa mut hiljalleen palaamaan mun sairaaloisiin syömistottumuksiini. Ison osan mun elämästä näin mun kehoni liian isona, halusin pienentää sitä keinolla millä hyvänsä, häpeilin pituuttani, ja lopulta (2012) päädyin vaaralliselle näännytyskuurille. Erityisesti naisille taotaan lapsesta asti ideaa siitä, että laiha nainen on ainoa arvostusta ja hyvää kohtelua ansaitseva nainen, nainen ei saa vaatia keholleen sen tarvitsemaa tilaa, ja vaatebrändien tarjoamat vaatekoot ovat hyvän, arvostettavan naisen mitta. Laihimmillanikin tunsin olevani paska ja arvoton, koska mun kehoni vain oli liian kookas ja kaikin tavoin vääränlainen. Onneksi löysin mun kehoahdistuksen lähteen, ja päästessäni siitä eroon mun elämäni on muuttunut täysin.
Mun oma kehoahdistukseni räjähti käsiin loppuvuodesta 2017, kun seuraavana kesänä olevat häät lähestyivät ja tiesin olevani lihava morsian. Mutta let's face it, häät ovat ainutlaatuinen hetki ihmisen elämässä, johon kehon koko tai muut ominaisuudet eivät vaikuta mitenkään. Ahdistuksen tullessa liian väkeväksi purin tuntemuksiani Juhalle, joka ystävällisesti hävitti meidän omistaman vaa'an. Siis sen vaa'an, jolle olin astunut usean vuoden ajan joka ikinen päivä, ja jonka ympärillä mun elämäni pyöri. Sen vaa'an, joka ironisesti oli keittiön oven vieressä. Siihen asti aamun vaa'an lukema määritteli kokonaan mun päiväni sisällön, ruokailut, treenit ja kulkemiset. Numeron ollessa "korkealla" jätin aterioita vallan väliin.
Siitä elämäntavasta "terveellisyys" oli kaukana, vaikka terveysalan ammattilaiset ylistivät mun elämäntavanmuutostani. Kuunnellessani ylistystä mun parantuneesta terveydestä tajusin, miten järjetöntä paskaa tämä kaikki oli, ja tajusin, että vaikka kuinka kuihtuisin, en ikinä olisi itseeni tyytyväinen. Niiden aikojen (2013-2015) jälkeen olen lihonnut arviolta 20 kiloa, ja vasta nyt olen oppinut hyväksymään kehoni sellaisena kuin se on.
Mä myös havahduin tajuamaan, miten monta täydellistä päivää olin missannut vain siksi, että mun kehoni ahdisti ja inhotti mua. En halua havahtua asiaan uudestaan vanhuksena, ja tajuta, että olen tuhlannut koko elämäni laihduttamiseen ja itseni inhoamiseen. Olen luvannut, etten enää ikinä tietoisesti laihduta, ellei jokin vakava terveysongelma siihen pakota.
Vaa'an hävittämisen jälkeen jouduin opettelemaan uuden tavan päättää ruuastani ja treenaamisestani, ja löysin intuitiivisen syömisen ja ilon treenaamiseen. Kyllä keho kertoo, mitä se tarvitsee, ja kun ei ole "kiellettyjä ruokia", on syöminen turvallisempaa ja terveellisempää.
Yli kahteen vuoteen en ole ollut tietoinen siitä, mitä painan.
Tiedottomuus tuntui aluksi tosi pahalta, mutta nykyisin luotan siihen, että keho kyllä ilmoittaa tarpeistaan. Uskon siihen, että peilikuva ja kehon tuntemukset kertovat kehon tilan paremmin kuin yksikään vaaka.
Tää keho on mun kotini.
Sen ansiosta pystyn liikkumaan ja tekemään asioita, joita rakastan.
Ja se on kaikkine venymäarpineen, muhkuroineen, tatuointeineen ja kolotuksineen täydellinen.
Tää keho olen minä, ja tahdon antaa itselleni sen rakkauden ja arvostuksen, jonka tiedän ansaitsevani.
Toivottavasti säkin opit arvostamaan sun kehoasi. Ole itsellesi armollinen.
OI KYLLÄ !!!!!! Olin tästä niin innoissani, että koin semmosia riemun kiljahduksia ja kaikkea lukiessani. Täyttä asiaa ja ihanaa, että jaoit kuvat joissa mä nään vaan aivan uskomattoman söpön peikkotyttösen ! Kuvat olisivat saaneet nähdä päivänvalonsa ajat sitten.
VastaaPoistaJännä tää ilmiö, siis ihan ymmärrettävä jos esim käy salilla tai kulkee työmatkat kävellen, mutta mä taas oon nyt ehtiny liikkua vaik kui pal. Töiden lomassa mä en ikinä jaksanu tehä enää mitää, mutta nyt ei mikään ole ihanampaa kuin lähteä ulkoiluttamaan tätä kehoa. Ja kaikessa muussa, kuin siinä mielessä että minkä kokoinen keho on.
Oon myös tosi herkkä edelleen, mutta ehkä jopa herkempi nykyään, näille puheille.
Kiitos tekstistäsi t.Kallio
Kiva kuulla, että tykkäsit! Mä just joku ilta selailin vanhoja kuvia vuosilta 2013-2016, ja tuijotin hölmistyneenä kuvia musta. Muistan, että vihasin mun muhkuroita ja koin itseni tonnimursuksi, mutta nyt näin kuvissa oikeasti tosi hoikan, atleettisen oloisen tyypin. Me ollaan vaan liian kriittisiä, yritän päästä näiden tuntemusten yli myös tulevien kuvien kanssa.
PoistaMulla taas toi liikkuminen on vähentynyt tosi paljon, sillä mun pää on mennyt sellaiseen turvanetsimismodeen. Koti tuntui koronatilanteen alussa ainoalta turvalliselta paikalta, ja mulle tutut kuntoilumahdollisuudet estettiin, kun salille ei saanut mennä ja joogatunnit peruttiin. Onneksi nyt viime aikoina oon löytänyt iloa lenkkeilystä ja metsäretkistä, niin saa arkeen edes vähän liikettä.
On kyllä tosi ihanaa, että ihmiset on hakeutuneet nyt karanteenin aikana just luontoon ja alkaneet parantamaan luontosuhdettaan. Toivotaan, että tää juttu jatkuu vielä poikkeustilanteen jälkeenkin!
Niin superihanaa, että teit tämän!
VastaaPoistaVarmaan huomasitkin, että seurasin ja jaoin koko eilisen päivän muiden tekemiä hienoja julkaisuja päivään liittyen. Siksi oma kehoahdistus ehti iskeä vasta yöllä, koska oli liikaa aikaa miettiä kaikkea shittiä. Pystyn samaistumaan sun bloggauksen tekstiin täysin! Kumpa joskus tulisi se päivä, että ihmisten asenne muuttuisi ja toivottavasti sen päivän ehtisi myös itse nähdä.
Jätin yläasete-ikäisenä ruokia syömättä koulussa, ja laiduin ehkä kilon tuona aikana. Terveydenhoitaja tietty iloitsi sen nähdessään ja sanoi, että jatka samaan malliin, hienoa. Kiinnitettiin huomiota vain siihen ulkokuoreen ja kysyttäessä mitä kuuluu oli helppo vastata että ihan hyvää, vaikka oikea tilanne saattoi olla täysin toinen. Kun on lapsesta asti saanut kuulla, miten oma keho ei ole hyvä, vie vuosikausia oppia terve kehosuhde. Mä opettelen edelleen, mutta tämän yhteiskunnan suhtautuminen meidänlaisiin kehoihin ei todellakaan ainakaan helpota asioita. Kiitos tästä tekstistä, olet upea ja rakas! <3
Itsensä hyväksyminen on kyllä pitkä ja jojoileva projekti. Yleensä mulla on nykyisin ihan hyvä fiilis itsestäni, mutta joinakin päivinä se on koetuksella. Nyt karanteenin aikana erityisesti on ollut liikaa aikaa olla somessa laihdutuspuheeseen törmäillen, eikä tämä aktiivisuuden väheneminen ole ainakaan helpottanut asiaa.
PoistaTsemppiä sun opettelullesi, asian tiedostaessakin suunta on jo oikea!
Upealta näytät kuvissa <3 Sinä olet kaunis <3
VastaaPoistaMä tein aikanani saman päätöksen vaa´an luopumisen suhteen. Olen ollut paljon onnellisempi nyt kun en omista sitä ja keskityn ennemmin kuuntelemaan omaa kehoa kuin sitä miltä lukemat näyttävät. Niistä lukemista tulee niin helposti vertailtua itseä ihan väärällä tavalla. Jos kaveri painaa esimerkiksi 60kg, vertaa mieli helposti että apua minä olen läski kun en paina samaa vaan esimerkiksi 15kg enemmän. Unohdetaan se että ystävän kanssa olemme ihan eri pituusluokissa, hänen normaali kehopainonsa on luontaisesti pienempi lyhyen pituuden takia ja se täytyisi aina koittaa myös muistaa siinä vertailussa.
Itse ajattelen niin, jokainen keho on kaunis, tärkeintä on se oma olo omassa kehossa. Niin kliseistä kuin se onkin niin itsevarmuus on kaunista :)
Tämä on ihan totta! Itse painoin viimeisissä punnituksissa noin 110 kiloa, enkä usko painon näiden kahden vuoden aikana ainakaan laskeneen. Aika usein eniten omasta painoahdistuksestaan puhuvat läheiset ovat 60-90 kiloisia, ja jotenkin tuntuu aina absurdilta kuulla mua melkein puolet kevyemmän ihmisen puhuvan siitä, miten pahalta heidän painonsa heistä tuntuu.
PoistaVielä kun itseäni päivittäin punnitsin, tällaiset keskustelut tuntuivat musta tosi loukkaavilta. Ihan kuin siinä vihjaltaisiin, että jos hän painaa liikaa, on mun liikapainoni infernaalinen. Nyt, kun paino ei enää ole osa mun jokapäiväistä elämää, oon tajunnut, että melkein kaikilla on omat epävarmuutensa ja kehohuolensa, eikä niistä puhuminen ole hyökkäys ketään kohtaan.
Kiitos, tää oli tosi tärkeä postaus! Mua ahdistaa ihan hirveästi, että koen itse olevani ihan hyvä, mua ei ahdista pahemmin se minkä kokoinen ja näköinen olen, päin vastoin nykyään iloitsen kehostani valtavasti. Mun on kuitenkin pakko laihduttaa ja olla hyvin tietoinen painostani, jotta pääsisin mulle elintärkeeseen leikkaukseen.
VastaaPoistaJotenkin tuo, kun kerroit sun kokemuksista lääkärissä, oli tosi silmiä avaavaa. Mä kävin helmikuussa tapaamassa lääkäriä, ja hän kommentoi mun painoa. Mä olin juuri kertonut, miten testot on lisänneet ihan valtavasti mun tarvetta syödä, että mulla on nälkä koko ajan ja tuntuu että keho tarvitsee rakennusainetta. Kerroin myös dysforiasta, joka estää mua liikkumasta niin paljon kuin haluaisin tai kokisin hyväksi. Hän oli tätä ennen kysynyt että "liikutko sä edes yhtään?" Tämän jälkeen hän totesi, että no syö sitten vähemmän. Se tuntui ihan hirveältä, kun mä oon juuri vasta oppinut ylipäätään syömään.
Toi on niin myrkyllinen potilaskohtaaminen, että mua aina järkyttää, miten tuollaiset ihmiset edes pääsevät lääkäreiksi/sairaanhoitajiksi/muihin hoitotöihin. Toi aihe on muutenkin valtaosalle meistä vaikea, siitä pitäisi keskustella hienovaraisesti ja potilaslähtöisesti. Jos olisin sun kengissäsi, tekisin tosta jälkikäteen valituksen, sillä tuollainen syyllistäminen ja kyseenalaistus ei todellakaan kuulu potilastapaamiselle, jossa keskustellaan elintärkeistä leikkauksista. Etenkään silloin, kun kehon hormonitasot ovat kovassa murroksessa ja se vaikuttaa muutenkin kehon koostumukseen ja ruokailutottumuksiin.
PoistaMusta myös tuntuu, että noi bmi-rajat aika monissakin tapauksissa ovat ihan liian tiukat, kun paino ei kuitenkaan kerro ihmisen terveydestä juuri mitään. Kehon painoon liittyy valtavasti lihaksisto, keholle ominainen, biologinen paino, nesteen kertyminen ja lukematon määrä muita asioita. Toki ymmärrän, että "ylipaino" tuo mukanaan komplikaatioriskejä, mutta painon ei mun mielestäni pitäisi olla perusterveen ihmisen kohdalla este leikkaukseen pääsemiseen. Myös lihavia ihmisiä operoidaan jatkuvasti, kun ongelma on lääkäreiden silmissä "enemmän haitallinen" tai "vaarallisempi".
Mä itse olen halunnut kantasolurekisteriin ihan siitä lähin, kun olen alkanut käymään verenluovutuksissa. Mun painoni kuitenkin estää sen, ja mun pitäisi mun käsittääkseni laihtua 10 kiloa, jotta olisin kantasolurekisterikelvollinen. Oon kuitenkin muuten terve ja aktiivinen, enkä oikein ymmärrä, miten tollanen painonpudotus vaikuttaisi kantasoluoperaatioon. No, ehkä lääkärit ovat mua viisaampia ja tietävät riskit paremmin. Jännä silti nähdä, miten koko ajan lisääntyvä painoindeksivastaisuus vaikuttaa tulevaisuudessa tällaisiin tapauksiin.
Tosi hyvä teksti! Voin niin samaistua tähän kirjoitukseen. Tuntuu nii turhauttavalta, kuinka monta kertaa elämässään on antanut ahdistuksen omasta kehostaan pilata koko päivän. Tiettyjä vaatteita ei kehtaa pitää, koska omassa päässä tuntuu liian isonnäköiseltä. Stressaa ihan liikaa omia syömisiään ja liikkumisiaan. EI uskalla ottaa tarjottua kakkupalaa vastaan, sillä tänään ei ole herkkupäivä. Herkut pitää ansaita liikunnalla. Onneksi viime vuosina olen päässyt ajatuksissa ja asenteissani eteenpäin, mutta huomaan edelleenkin esimerkiksi blogiin kuvia valkatessani ottavani ne kuvat, missä näytäni mielestäni hoikimmalta. Kyllähän se kestää, että saa täysin mielestään kitkettyä median sinne asettamat ihanteet ja muut, mutta hyvään suuntaan ollaan menossa! Ihanaa, että somessa näkyy nykyään kehopositiivisia kuvia ja kirjoituksia. :)
VastaaPoistaOman kehonsa ja itsensä hyväksyminen on ehkä koko elämän pituinen projekti, mutta onneksi mitä aikaisemmin sen aloittaa, sen helpommaksi kehollisuuden ympärillä pyörivä elämä tulee! Oon itsekin tosi onnellinen siitä, että somessa, televisiossa ja muuallakin alkaa näkyä monipuolisia kehoja, ja myös katukuvassa näkyy silloin tällöin upeita, rohkeita isoja ihmisiä :)
Poista