Äiti sitten kysyi, että mistä se on peräisin. Ei kotoa ainakaan, eihän?
Mietittiin internetin ja somen vaikutusta ja epätodellisista naisvartaloista, joita kaikkialla näytetään. That's it. Jollain tapaa lyhyt keskustelu jäi kuitenkin mietityttämään, ja tajusin tänään, että kyllä sen negatiivisen kehonkuvan pohjustus saattaa tapahtua kotona.
Mä muistan, kun joskus ala-asteen alun tienoilla oltiin kyläilemässä sukulaisten luona. Mun korviini kantautui keskustelu kahden mulle läheisen aikuisen välillä, jota ei tarkoitettu mun kuultavakseni. Toinen päivitteli, miten Iida olikin lihonnut hirveästi, ja toinen myötäili pettyneenä. Mä muistan tosi selvästi ajatelleeni, että jos mä nyt olen hirveästi lihonnut, onko millään sitten enää mitään väliä. Mulle kehittyi jonkin asteen ahmimishäiriö. Ala-asteen alussa.
Teini-iässä taas kuuntelin vanhempien painokeskusteluja. Oli puhetta laihdutuksesta, puhdistuskuureista, lihavuudesta ja vaatteiden sopimattomuudesta. Mullekin sanottiin kaupassa, että nämä sun ikäisille tehdyt vaatteet nyt vain eivät mahdu sun päällesi, ja ensimmäiset mulle ostetut rintaliivit olivat maailman rumimmat mummorintsikat, koska "sun kokoiselle ei ole muunlaisia rintaliivejä". Toki valikoima oli tuolloin pienempi kuin nykyisin ja tieto monipuolisuudesta oli rajoittunut Prisman valikoimaan, mutta jotkut perus mustat t-paitaliivit olisivat olleet tuhat kertaa paremmat.
Kaikkein pahiten mun päähäni on jäänyt pyörimään lausahdus, että paino ei saa mennä sen sadan kilon yli. Sitä hoettiin jatkuvasti, kun käytiin viikonloppuaamuisin vaa'alla. Sadasta kilosta tuli mulle mystinen epäonnistumisen käsite, vaikka sadan kilon painoa ei mun kohdallani odotettukaan. Vaikka olenkin nykyisin enemmän sinut kehoni kanssa, se, että painan noin 105 kiloa, saa mun takaraivossa jatkuvasti jyskyttämään ajatuksen, että se paino on saatava keinolla millä hyvänsä sinne sadan kilon alle ja olen epäonnistunut ja arvoton vain, koska painoni on jossakin typerässä lukemassa. (Don't worry, en laihduta pakkomielteisesti. Enkä tee mitään itselleni haitallista. Tähän palaan toisessa postauksessa.)
Eli kyllä, negatiiviset ajatukset omaa kehoa kohtaan tulevat osin sieltä kotoa, vaikka puheet lihavuudesta eivät olleetkaan osa jokapäiväistä arkea ja niitä ei useimmiten edes osoitettu muhun itseeni. Toki somen luoma vääristynyt mielikuva normaalista kehosta tekee oman osansa (valtavan osan), mutta alustuksen luo omaa kehoaan tai lapsen kehoa arvosteleva vanhempi tai muuten läheinen aikuinen. Mun vanhempani ovat ihanimpia vanhempia, mitä tiedän ja he ovat tehneet valtavasti töitä kasvattaakseen musta kelvollisen ihmisen, mutta ajattelemattomat lausahdukset loivat mulle sopivat olosuhteet epäterveille ajatuksille omasta kehostani.
Eli aina, kun meinaat lapsesi kuullen puhua painostasi tai kehostasi negatiivisesti, älä tee sitä. Vaikka kuinka vähäpätöiseltä se kuulostaakin. Niin luot jälkikasvullesi turvallisen, terveen minäkuvan, joka kantaa aina aikuisikään asti.
Allekirjoitan väitteen täysin, lisäksi myös koulussa on puhuttu erittäin negatiivisesti ulkonäöstä ja painosta.
VastaaPoistaEsim. mun jalkoja on haukuttu, mua on n. 60-kiloisena sanottu läskiksi ja saihan mun pukeutumistyylikin todella monta kertaa kyytiä. Tää johti sitten muitten vastoinkäymisten lisäksi siihen, että muutamia vuosia sitten en kehdannut mennä ollenkaan ulos liikkumaan ja vieläkin mulla on usein sellanen fiilis että "anteeksi että olen olemassa". Toisin sanoen, itsetuntoni on todella huono.
Useimmiten koulun ohjaajat ovat syyllisiä, mutta myös iskä on haukkunut nuorempana painoani. En voi mun isolle takapuolelle mitään. Muuten olisin normipainoinen painoindeksin mukaan jos mullei olisi tätä heeeelvetin isoa takapuolta.
Voin olla kiitollinen, etten ole (vielä) sairastunut johonkin syömishäiriöön...
Mäkin olin peruskoulussa se läski tyttö, vaikka painoni osalta olin aika lailla normaalipainoinen (yläasteelle asti). Ammattikouluun siirtyessä tyylini muuttui niin, ettei arvostelua enää kohdistettu mun painoon vaan pukeutumiseen. Tuo "anteeksi, että olen olemassa" -fiilis on ollut mullekin tuttu, mutta parikymmentä täyttäessäni vihdoin tajusin, ettei ole mitään väliä, mitä muut ajattelevat. Vain sillä on merkitystä, että itsellä on hyvä ja tyytyväinen olo.
PoistaMä olen aina pitänyt päärynävartaloa (iso pylly, kapeat hartiat) kaikkein viehättävimpänä kehomallina, mitä naisella voi olla. Itse olen vähän sen vastakohta. Sen lisäksi itse viehätyn useimmiten naisista, joilla on hiukan "ylimääräistä" lihaa luittensa ympärillä. Siitä huolimatta itse tavoittelin vuosikausia sellaista rasvaprosentti 0 -kroppaa. Tätä yhdistelmää en ymmärrä, mutta ehkä meillä kaikilla on omat ristiriitamme, mitä tulee kehonkuvaan. Onneksi nyt olen alkanut katsoa itseäni peilistä sillä mielin, että jos ystäväni olisi tämän kokoinen, ajattelisinko, että hyi mikä läski? En ajattelisi. Niimpä en ajattele niin itsestänikään.
Piipahdin blogissasi, ja mun mielestä olet upea! Liityin lukijaksi <3
Minä en ole ikinä tuntenut olevani huonompi, koska olin lihavampi teini kuin muut. En silti ollut tyytyväinenkään ja tavoittelin muuten kuin laihduttamalla tiettyjä ulkonäköön liittyviä juttuja. Teini-iässä sattui ja tapahtui, joten itsetuntoni ja elämän asenne paranivat huimasti ja sillä reitillä oon edelleen. MUTTA vasta nyt aikuisena olen kuullut, kuinka perheessäni painosta puhutaan. Lapsena / teininä en jotenkin kuullut sitä tai jaksanut välittää.
VastaaPoistaÄidilläni on selvästi tosi iso pakko mielle ollut jo vuosia tuo paino. Siitä kuulen nyt jatkuvasti. Kuinka hänen pitäisi laihduttaa eikä vaatteet mahdu päälle jne..siskoni laihdutti jo vuosia sitten vuodessa 40kg joten hänelle jäi painon tarkkailu arjen askareeksi. He siis yhdessä puivat painojaan ja syömisiään. Ja vaikka minä en ole keskustelussa mukana, saatan saada osani. "Sunki pitäs liikkua enemmän" "me tykätään syödä herkkui niin pal". Muutaman kerran yhteen aikaan kuulin tuollaista kuittailua liian usein, joten sanoin sitten suorat sanat. Ensinnäkin siitä, etten minä syö herkkuja edes paljoa ja liikun joka päivä, minä vaan en_laihduta_. Muistutin omasta tyytyväisyydestä itseäni kohtaan ja siitä, että saan myös olla hyvä just näin.. Ei sillä että äitini olisi mitään sanonut ilkeyttään, lähinä huolehti. Mutta en ole sen jälkeen kuullutkaan sellaisia juttuja. Paitsi toki heihin liittyen...
Se on jännä, miten jotkin asiat menevät toisen puheista ohi jossain iässä, kun taas vanhempana ne särähtävät korvaan negatiivisesti. Mä olen aina ollut tietoinen painooni liittyvästä arvostelusta, mutta ihan vastikään aloin huomata, että mun vanhemmat on äärimmäisen sukupuolittuneita ja kaavoihin kangistuneita. Joskus jopa kuuluu lausahduksia, että "no olisko sillä tytöllä joku mies, joka vois hoitaa asian" kun puhutaan jonkun tutun pienimuotoisesta ovikellohäiriköinnistä. Sitten vain todella syviä hengityksiä (ettei sano liian pahasti), ja todetaan, että eiköhän se "tyttö" voi asian hoitaa ihan itsekin. Ei siihen mitään miestä tarvita.
PoistaTuo laihdutukseen ja liikuntaan kannustaminen on kyllä äärimmäisen kinkkinen asia. Sulla vaikuttaa kyllä olevan niin aktiivinen elämäntapa, että eiköhän ne syödyt kalorit kulu tavalla tai toisella :D Mäkin kuulin silloin, kun laihdutusurakan jälkeen mun paino nousi parikymmentä kiloa, että oletko sä hylännyt salitreenit täysin ja "sä teit niin hienon työn kun laihduit, miksi nyt lihot?". Täytyi sanoa aika painokkaasti, että jos olisin jatkanut sillä tiellä, olisin oikeasti SAIRASTUNUT. Syömismielessä. Nyt olo on paljon parempi kuin parikymmentä kiloa kevyempänä.
Joo ymmärrän ton sukupuoli jutskan.. Itse kiinnitän nimittäin huomiota paljon siihen ja painotan, että sukupuolella ei ole mitään väliä asioiden hoitamisessa. Ja tässä kohtaa on hyvä kertoa esimerkki elävästä elämästä. Nimittäin sisarukset ja äiti kertoivat jotain näitä "Montako miestä tarvitaan laittamaan naisen lattiat?" juttuja.. Sitten Karoliina n.8v kysyi :"Montako miestä tarvitaan vaihtamaan naisen lamppu? Ei yhtään, nainen voi tehdä sen itsekin!" Perhe nauroi ja taputti olkaan. En ollut kuullut sitä mistään, keksin ihan ite :-D
PoistaPointti tuossa liikuntaan kehottamisessa ja syömisissä on se, että olen muuttanut kotoa jo 17-vuotiaana eikä äidilläni ole mitään näyttöä siitä mitä arkena syön tai miten liikun. Siksi en tuollaisiakehotuksia taikka "syyllistämisiä" hyväksy, varsinkaan jos en edes ole itse mukana kyseisessä keskustelussa.
Ja koska äidilläni on pinttynyt päähän se laihdutus, niin hän ei ymmärtänyt että minä itse tämän kokoisena olen tyytyväinen itseeni. Koska hän ei ole. Ja koska olen isompi kokoisempi kuin siskoni, minua helposti ajatellaan paremmin syöneeksi. Mutta totuus voi olla toinen.
Olemme kaikki kuitenkin erilaisia ja kokoisia :-)
Ja tuollaiset kuittailut mitä esim oot saanut, että miksi lihoit takaisin, pistää vihaksi. Laihuudessa ei ole onnellisuus.
Ei ole tietysti liikalihavuudessakaan, mutta siitähän tässä keskustelussa ei ole kyse.
Oi, ihanaa pieni feministi-Karoliina :'D Huikeaa, että joku on ollut noin ajoissa tietoinen näistä jutuista!
PoistaNollatoleranssi arvostelussa on kyllä hyvä pitää. Mä ja mun veli ollaan myös todella eri muotista. Ollaan molemmat _melkein_ 180 senttisiä, mutta mä olen tukeva ja jykevä, ja Jari taas on varreltaan hontelo. Jopa laiha. Siksi varmaan musta luullaan, että mulla on todella epäterveelliset elämäntavat, kun olen näin paljon isokokoisempi. Todellisuudessa myös velipoika syö usein karkkia ja roskaruokaa ja juo Mountain Deviä. Voi olla, että sillä on vain vilkkaampi aineenvaihdunta, who knows?
Hauskinta on tässä mun laihdutus-lihoamis-kommentoinnissa, että kun mulla oli se kovin laihdutus päällä ja painoin 80 kiloa, äiti kyseli jatkuvasti, että syönkö tarpeeksi ja onko kaikki ookoo, kun mun huulet AINA sinersi. Se oli varmaan merkki jostain puutostilasta, ja nyt lihoamisen jälkeen ei ole samanlaisia ongelmia ollut :'D Nyt sitten huolehditaan, että syön terveellisesti ja liikun.
Just toi terveellisyys on avainsana. Me voidaan kaikki näyttää erilaisilta elämäntavoista riippumatta. Joillain se laihdutus vain pinttyy päähän, kun taas terveempää olisi hyväksyä ittesä sellaisena kuin on ensin.
PoistaNiin totta!
PoistaAla-asteelta asti on tullut syömisvammailtua suuntaan jos toiseenkin vaikka ainoaa negatiivista palautetta ylipainoisuudesta olen saanut vain kouluterveydenhoitajilta kerran vuodessa :/ ylipainoa oli max. 10kg. Aloin ihan pienenä verrata itseäni julkisuuden henkilöihin ja ajattelin että en kelpaa enkä menesty tässä elämässä jos mulla ei oo samanlainen kroppa kuin Britney Spearsilla... öööhh, olet kahdeksanvuotias, mitä helvettiä?
VastaaPoistaNykyään suhtautumiseni ruokaan on onneksi paljon parempi, en enää laihduta vaan olen ottanut elämäntavaksi syödä monipuolisesti ja herkutella jos siltä tuntuu. Panostan hyvään kotiruokaan ennemmin kuin ostan sipsipussin.
Hyvä kirjoitus, herätti ajatuksia! Jään seurailemaan kommenttiosiota :)
Mullekin valitettiin ylipainosta koko peruskoulun ajan terveystarkastuksissa, ja naurettavinta on, että ammattikoulussa multa kysyttiin terveystarkastuksen yhteydessä, että mitä sulle tapahtui seiskaluokalla, koska sen jälkeen vasta painoindeksi meni ylipainoisen puolelle. Se oli aika järkytys, lievästi sanottuna.
PoistaMullakin onneksi suhde ruokaan ja likuntaan on nyt terveellä pohjalla, ja olen löytänyt liikuntamuotoja, joista tosissani nautin.
Kiitos! Tämä teksti oli jotenkin erityisen vaikea julkaista, mutta olen tyytyväinen, että sen tein. Kommentoinnista päätellen tällaista avointa keskustelua tarvitaan lisää.
Mun on jotenkin tosi hankala saada tähän aikaiseksi mitään kommenttia, koska tää aihe menee niin lähelle mua itseäni, ja se, mitä oot kirjoittanut, on niin kamalan samaistuttavaa.
VastaaPoistaMä oon kuunnellut lapsesta asti sitä, kuinka mun pitäis katsoa syömistäni ja kuinka mun pitäisi liikkua enemmän. Mä oon aina harrastanut liikuntaa, ja mulla oli yhdessä vaiheessa elämää yhdeksät treenit viikossa, joista kaikki olivat pakolliset koska mulle "teki hyvää liikkua paljon", eikä mulle jäänyt aikaa sosiaaliselle elämälle ollenkaan. Lisäksi mä saatoin kesäisin ja syksyisin kävellä tai pyöräillä helposti 30-50km päivässä, koska mun isäni asui niin kaukana kaikista mun kavereista, mä en ollut vielä opetellut käyttämään bussia, eikä mulla ollut ikää ajaa autoa. Mä oon aina syönyt ihan normaalia ruokaa, mutta siitä huolimatta mä oon ollut painoindeksin ylärajalla - koska mä oon harrastanut niin paljon liikuntaa. Toki, mä olin myös vähän pyöreä, mutta enemmän mä olin kyllä lihaksikas, siihen pisteeseen, että muut lapset pitivät mua vaan lihavana.
Mun äitini ja tätini ovat laihduttaneet koko mun ikäni, ja oon oikeastaan murrosiästä asti saanut kuunnella, kuinka kumpikin valittaa, kun paino ei putoa ja kuinka pitäis syödä paremmin ja kuinka pitäis liikkua enemmän. Mun mummoni soitti pari vuotta sitten äidilleni ja kauhisteli, että oon lihonnut kamalasti, ja mun äitini näki aiheelliseksi kertoa mulle tästä. Mun äitini kysyy multa kerran kuussa, kuinka laihdutus sujuu, olenko jo Nutrannut sen kaksi viikkoa, mitä hän mulle niitä keittoja antoi, oonko noudattanut hänen antamaansa ruokavaliota, oonko muistanut käydä salilla. Mun mummoni osti mulle kerran koon 4XL salihousut, ja sanoi, että "aika paljon saat treenata, että mahdut noihin". Mä itkin viikon, kävin yhdeksän kertaa salilla kuudessa päivässä, ja vasta kuukauden päästä uskalsin kokeilla niitä housuja. Totesin, että niihin olisi mahtunut kaksi minua. Siitä huolimatta mun oloni ei ollu helpottunu, vaan mua ahdisti, hävetti, ja kuvotti mun oma vartalo. Koska ne housut olisi mun päässä voineet olla liian pienet.
PoistaMä painoin lukion alussa 69 kiloa. Mä olin urheilullinen, terve, hoikka nuori, jolle murrosikä oli tuonut muotoja enemmän ja aikaisemmin, kuin muille samanikäisille tytöille, ja mä olin kolme kiloa ylipainon puolella. Mä oon jälkikäteen ollut tosi järkyttynyt katsoessani niitä kuvia, koska mä muistan yhä elävästi, miten ilkeitä kommentteja mä sain kuulla ihan lähipiiristäni niihin aikoihin, niiden kolmen kilon takia. Mä oon vihainen ja pettynyt, koska ne samat kommentit johtivat siihen, että mun piti aloittaa masennuslääkitys, joka sotki täysin mun aineenvaihduntani, lisäsi aivan kohtuuttomasti ruokahalua ja väsytti niin, etten jaksanut enää lenkkeillä kuten ennen. Mä lihoin kolmessa vuodessa 50 kiloa, enkä oo saanut painoa alas, vaikka syön kohtuudella ja hyvin, herkuttelen harvemmin, käyn salilla ja lenkkeilen ja tanssin. Mä kuulen edelleen jatkuvasti, kuinka mun pitäisi vähän katsoa syömistäni ja liikkua, edelleen mun lähiperheeltäni. Mä oon vuosikaudet inhonnut itseäni, ja erityisesti sitä, että vaaka näyttää kolminumeroista lukua, sitä, että mun reidet hankaa vastakkain kun kävelen, sitä, miten vaatteet ei istu ja miten mä en voi pukeutua kesälläkään mukavasti, koska silloin mun kokoani kommentoi kaikki muutkin kuin mun perhe, ja vuosien saatossa mulle tuli sellanen "hällä väliä" -asenne, "ei mun kannata edes yrittää, koska mä olen lihava ja vastenmielinen, laihduin kuinka paljon vain". Mä olen pikkuhiljaa toipumassa todella pahasta syömishäiriöstä ja oon oppinut, ettei ruoka ole paha asia, ja että liikkua voi kohtuudella, ja siitä voi todella nauttiakin. Silti, on iltoja, jolloin mä makaan mun puolison vieressä sängyllä ja itkien pyytelen anteeksi sitä, että oon niin valtava ja vastenmielinen.
Mä en ikinä voisi sanoa mun omalle lapselleni, en veljieni lapsille, enkä omille lapsenlapsilleni, että sulle tekis ihan hyvää liikkua enemmän. Mä en ikinä sanoisi, että sun on pakko harrastaa, koska se tekee ihan hyvää kun oot vähän pullukka. Enkä mä etenkään voisi IKINÄ surkutella omaa painoani lapsen kuullen, koska mä haluan säästää lapset siltä kaikelta mielipahalta, itseinholta ja ahdistuselta, minkä kanssa mä olen vuosia joutunut kamppailemaan. Mä en voisi ikinä kuvitella sanovani lapselle mitään sellaista, mikä saisi lapsen toivomaan, että kuihtuisi pois koska ne _kolme vitun kiloa_ ylipainoa tekivät hänestä vuosia sitten arvottoman ja kaikki siitä ylös päin on vaan laskenut sitä arvoa, kuten mä toivoin ja ajattelin vuosia - ja teen välillä vieläkin.
Oi, siis joku toinenkin on saanut kuulla olevansa lapsena lihava oman rotevuutensa vuoksi :O Mä olen luonnostani tosi jykevärakenteinen, ja toki lapsena mulla oli hiukan sitä normaalia "lapsiläskiä", mutta painoindeksini oli ala-asteella normipainon ylärajalla. (Painoindeksi itsessään on saatanasta.) Mä olin se luokan läski, jota sai tökkiä kivuliaasti mahaan ja jonka vaatteita sai arvostella, koska mikään ei sovi läskille.
PoistaSulla kyllä kuulostaa olevan _todella_ myrkyllinen lähipiiri. Luulen, että jos joku omista läheisistäni tekisi mulle koiranpalveluksen ja sanoisi mulle samoin, kuin sulle sanottiin liian isoista salihousuista, liikkumisesta ja dieeteistä, katkaisisin välit saman tien ilman minkäänlaista syyllisyydentuntoa. (Ja siis WTF sun mummoa VAIVAA jos tekee sulle NOIN?!) Meillä on suvussa jäänyt joitakuita ihmisiä yhteydenpitopiirin ulkopuolelle pienemmästäkin. Joskus vain täytyy tehdä itselle palvelus ja jättää jotkut ihmiset täysin oman elämän ulkopuolelle, vaikka se olisikin vaikeaa.
Mun mielestä sä olet upea ja ihana ihminen. Ja susta tulisi varmasti todella upea vanhempi jollekin onnekkaalle lapselle, koska tiedät, millaista on olla arvostelun kohteena. Kaikkea hyvää sulle <3
Kyllä se kotoa lähtee tuo kehoviha. Ku oot vääränlainen kaikinpuolin. Teininä ku laihuin ni sain paljon kehuja siitä ja mää ajattelin, että nyt oon parempi ihminen ja nyt oon rakkauden arvoinen ja ajattelin olleeni aiemmin tosi tosi ällö ja huono ku olin painavampi. Niin vääristyneet uskomukset. Nyt sitten tehdään töitä, että sais korjattua vääristyneen kehonkuvan.
VastaaPoistaMun kohdallani tilanne on vähän nurinkurinen, sillä mun vanhempani ovat aina olleet todella kannustavia ja kilttejä - näitä muutamaa harkitsematonta kommenttia huomioimatta. Mä vain olen luonteeltani sellainen, että muistan todella vanhoja keskusteluja, ja annan niille aivan liikaa painoarvoa. Se, että olen päässyt oman kehovihani ylitse aika hyvin, tarkoittaa, että nyt yritän vielä saada päähäni taottua, että joskus ihmiset eivät mieti puheitaan ja käyttävät vahingossa vääränlaista sanastoa jotakin asiaa kommentoidessaan. Ehkä vielä jonain päivänä opin!
PoistaOma perhe on aina ollut todella ihana ja järkevä, eikä painosta ole juurikaan juteltu, mutta sieltä normaalista arjesta ne paineet ja itseinho ovat silti hiljalleen luikerrelleet elämään. Ei sitä oikeastaan lapsena edes tajunnut, mutta kun koko ikänsä kuulee sieltä sun täältä täydellisen kehon vaatimuksia ja laihuuden perään ihainnointia, se kyllä jää jonnekin takaraivoon vaikkei sitä itse hoksaisikaan. Satunnaiset naureskelut kehon rupsahtamisesta sukulaiskahveilla, joka kevät lehtiin pamahtavat laihdutusniksit, alusvaatemallit ja teini-ikäisten julmat nälväisyt ovat kyllä tarkemmin ajatellen vaikuttaneet omaan päähän ehkä enemmän kuin haluaisin myöntää. Meistä jokainen hengittää sisään ja ulos ulkonäkökeskeistä kulttuuria tahtoi tai ei ja toisiin meistä se iskee lujemmin kuin toisiin. Vanhemmat eivät kai voi oikein kuin tehdä parhaansa jotta lapsella olisi mahdollisimman terve kuva itsestään ja parhaat mahdolliset eväät ymmärtää maailmaa ympärillään.
VastaaPoistaTämä on kyllä totta. Ja missään nimessä en väitä, että mulla olisi jotenkin huonot vanhemmat - päin vastoin! He ovat tehneet enemmän kuin kaikkensa kasvattaakseen meidät kunnollisiksi ihmisiksi, ja ovat suurilta osin onnistuneetkin. Nämä satunnaiset, ajattelemattomat lausahdukset kuitenkin olivat omat ensimmäiset kosketukset ulkonäköpaineisiin ja laihdutuksen maailmaan, ja minkäs teet, hekin ovat eläneet ulkonäkökeskittyneessä maailmassa ja sen pohjalta luoneet omat minäkuvansa. Kukaan ei ole täydellinen.
PoistaIso peukku tälle postaukselle!
VastaaPoistaMietin tätä samaa asiaa kun vähän aikaa sitten kirjoittelin paria blogipostausta samasta aiheesta. Yritin miettiä, oonko oppinut vihaamaan omaa kehoani ihan itse, vai onko se paine tullut ulkopuolelta.
Mä en kovinkaan montaa kertaa muista mun perheen sanoneen mitään mun painosta, mutta jo joskus ala-asteella mä seurasin sivusta kun kaverit puhuivat kiloista ja senteistä, vertasivat kehojaan ja kyselivät myös multa kuinka paljon mä painoin. Se, että mä, joka olin päätä pidempi kuin kaveri, painoin melkein kymmenen kiloa enemmän kuin se siro luokkakaveri, sai mun ajatukset juuttumaan tuohon mykrkylliseen laihdutustrendiin.
Valitettavasti me kaikki törmätään laihdutusvinkkeihin ja ties mihin vaikka ne paineet ei tulisikaan meidän läheisiltä. Täytyis vaan oppia olemaan tyytyväinen omaan kehoonsa, ei väliä miltä ne mallit lehtien kansissa näyttää.
Mäkin olin ala-asteella huomattavasti pidempi kuin muu ystäväpiirini, mä olin itse asiassa ihan kutosluokalle asti meidän koko luokan pisin oppilas. Meillä ei muistaakseni ollut keskustelua painosta, mutta mä olin usein se läski tyttö. Muistan, miten toivoin, että jollain tavalla pystyisin tulemaan lyhyeksi ja siroksi, vaikkei kookaudessa näin jälkikäteen ollut mitään negatiivista. Se pikemminkin suojeli niiltä pahimmilta kiusaamistilanteilta, kun olin iso ja pelottava.
PoistaMä olen tosi onnellinen, että bodypositive-aate on nyt todella pinnalla, ja toivon, että jonain päivänä kaikki uskaltavat olla ylpeinä omia itsejään.
Mie oon meijän perheessä se ns laiha hujoppi (vaikka oon vaan 165cm pitkä, mutta pidempi kuin monet suvun naiset). Kumminkin perheessä äiti, sisko ja veli on pyöreämpiä, veli aikoinaan ihan vakavalla tasolla ja kävi monella psykologilla ynnä muulla juttelemassa alakoulu ikäisenä?? En tiedä, nyt hän on terveissä mitoissa.
VastaaPoistaPerheessä he sitten puhuvat laihdutus asioista miulle tuli jo ihan lapsena jäätävä kammo. Pelkäsin enemmä kuin mitään että lihon (tiiän itekki miten tyhmältä tää kuulostaa).
Silti miun vanhemmat on koko ajan "oot nii laiha syö vähä lisää" Veljelle taas sanotaan et pitäs noita herkkuja vähentää ja iskä kertoi kuinka laiha (alipainoinen) oli armeijaan mennessään.
Lisäksi moni nuoruuden kaverini kärsi monenlaisista mt-ongelmista ja silloin en todellakaan saanut normaalia kehonkuvaa, kun alipainoinen kaveri puhuu laihduttamisesta.
Oon sairastanu varmaan viimeset 10 vuotta lievää syömishäiriötä. kuulemma ei oo normaalii olla näin ahdistunut ruuasta?? Yhdessä vaiheessa laihdutin ja ajattelin että elämälläni on merkitys vasta, kun painan alle x määrän. Muistan kuinka saavutin sem. Ja ei sillä ollu mitään väliä, yhtä pahalta tuntui edelleen.
Nyt painan 10 kiloa enemmän kuin tuon maagisen rajan, ja en oikein ees tiiä mitä ajatella.
En kumminkaan haluu syyttää just miun vanhempia tai mitään. He ovat omalla tavallaan hyviä vanhempia (meidät on esim. Kasvatettu aikalailla täysin sukupuolineutraalisti (veli sai pukeutua mekkoihin ja sisko leikkiä autoilla), he eivät tuomitse harrastuksiamme ja tukevat haaveissa realistisesti). Ja pohjimmillaan ollaan huolissaan fyysisestä terveydestä.
Tässä miu viestissä ei oo varmaa mitää järkee anteeksi olen väsynyt xD
Mun mielestä ei ole yhtään typerää ajatella, että laihdutuspuheita kuunnellessa itselle muodostuisi kammo lihoamista kohtaan, päinvastoin! Etenkin lapsena näitä asioita yhdistelee voimakkaasti onnettomuuteen ja muihin negatiivisiin tunteihin, joten miksei lapselle sitten myös muodostuisi kammo, jolla "suojelee" itseään onnettomuudelta?
PoistaRuuastahan ei käytännössä pitäisi olla yhtään ahdistunut, vaikka moni näinä aikoina onkin. Mullakin oli aikanaan ajatus, että kun painan XX kiloa, niin musta tulee vihdoin suosittu ja onnellinen, mutta mitä lähemmäs tavoitepainoa päästiin, sitä onnettomammaksi muutuin. Mulle noista ajoista on tullut painoa lisää 20 kiloa, ja nyt oloni on useimmiten kotoisa omassa kehossa. Hirveän nurinkurista.
Mäkin rakastan mun vanhempiani enemmän kuin mitään ja ajattelen, että he ovat tehneet erittäin hyvää työtä kasvatusmetodeissaan. Joskus kuitenkin ajattelemattomuus saa aikaan isompia asioita kuin ikinä uskotaan.
Tärkeää asiaa, kiitos! Vaikka oma äitini onkin maailman ihanin, niin itseään arvostelemalla hän sai minuunkin juurtumaan tiettyjä mielipiteitä itseäni kohtaan jotka vahvistuivat vielä median ja muutaman teini-iän kaveripiirin möläytyksen myötä. Olen vasta nyt pari vuotta osannut olla aidosti sitä mieltä, että A-kuppi on kuitenkin hyvä ja riittävä :)
VastaaPoistaA-kuppi on enemmänkin kuin hyvä ja riittävä! Jokaiset rinnat on erilaiset, ja jokaisissa rinnoissa on hyvät ja huonot puolensa. Ja on ihanaa, että nykyisin somessa on myös niitä pienempiäkin rintoja edustettuna, niin ehkä tulevaisuuden nuorisolla ei ole niin valtavia vaatimuksia sen suhteen, millainen rintavarustus on.
Poista