09 marraskuuta 2018

VUOSI ILMAN HENKILÖVAAKAA

Ihanaa perjantaita ja alkavaa viikonloppua ♥ Olen tunnustellut viime viikkoina, että mulla on ihan törkeän hyvä fiilis mun kropassa, ja mietin kovasti, mistä se johtuu. Pitkän mietinnän jälkeen tajusin, että mulle tuli kuun alussa tasan vuosi siitä, kun lakkasin käymästä vaa'alla.


Tänään on siis vähän erikoisempi  vuosipäivä, ja ihan ymmärrättävästi joku voisi kysyä, että miksi ihmeessä olen vältellyt henkilövaakoja niin pitkän ajan. Teille hämmentyneille tiedoksi, että vaa'alla käymisestä oli muodostunut mulle pitkäaikainen pakkomielle. Häät olivat lähestymässä, ja yli satakiloinen ruhoni astui joka ikinen päivä vaa'alle, vain huomatakseen, että paino ei mennyt ponnisteluista huolimatta alaspäin. Vaikka kuinka olenkin kehopositiivinen, mun kehopositiivisuus oli siinä vaiheessa koetuksella, ja mun tuntemukset omaa kehoa kohtaan olivat täysin negatiivisia.

Vaa'an lukema määritteli mun päivän aikataulun, päivän treenimäärän ja ruokailut, ja huomasin, että aloin oireilemaan ruokailun kanssa tosi pahasti. Sitten yhtenä päivänä marraskuun alussa sanoin Juhalle, että mietin, pitäisikö olla käymättä vaa'alla häihin asti, ja seuraavana päivänä vaaka oli kadonnut sen paikalta keittiön oven vierestä. Enkä vieläkään tiedä, minne ihmeeseen Juha on sen onnistunut piilottamaan.

Mitkä asiat ovat vuoden aikana konkreettisesti muuttuneet?

1. Mua ei ahdista katsoa musta otettuja valokuvia. Tämä oli täydellinen muutos just ennen meidän häitä, sillä Milla Grönmanin ottamat hääkuvat olivat täydellisiä, ja ennen olisin nähnyt niissä vain ällöttävän kaksoisleuan kantajan. Nyt näin niissä oikeasti onnellisen ihmisen, ja voin nauraa muulloin otetuille epäonnistuneemmille otoksille.




2. En ole enää koko aikaa tietoinen kehostani. Kun vielä punnitsin itseäni päivittäin, olin 24/7 tietoinen siitä, miltä mun keho näyttää, ja miten mun pitää olla, jotta vaikuttaisin mahdollisimman "hoikalta". Vanhoja kuvia katsellessa tajusin, miten monta täydellistä päivää multa on mennyt sivu suun, kun olen ollut niin jumissa oman pääni sisällä. Nyt, kun en saa päivittäistä muistutusta siitä, että olen huomattavasti raskaampi, kuin keskiverto suomalainen naisoletettu, en myöskään stressaa sitä, miltä näytän. Voin käyttää kireää paitaa, vaikka istuisinkin töissä, enkä ajattele koko aikaa sitä, miten "rumasti mun maha tursuaa housujen reunan yli". Koska let's face it, kaikenkokoisilla maha menee istuessa rullalle ja "tursuilee".

3. Olen parantanut elintapojani ja huolehtinut kehostani enemmän. Tämä tuli täytenä yllätyksenä, mutta teen töitä ruokavalioni parantamiseksi, pyöräilen lähes päivittäin yli kolme kilometriä ja pyrin treenaamaan noin neljä kertaa viikossa. Ja olen todella motivoitunut. Aikaisemmin mun treenaaminen ja ruokavaliomuutokset loppuivat aina siihen, kun en nähnyt tuloksia vaa'an lukemassa, nyt seuraan omaa yleistä fiilistä ja polveni koko ajan parantuvaa kondista. Paljon parempia kannustimia, kuin laihtuminen!

4. Laihdutusta ja terveellisiä elämäntapoja käsittelevä somesisältö ei enää aiheuta mussa itseinhoa. Muistan ennen vaa'asta luopumista vältelleeni kaikkia asioita, joissa edes saatettiin puhua laihduttamisesta ja terveellisistä elintavoista, koska ne saivat mut tuntemaan itseni epäonnistuneeksi. Nyt, kun mulla ei ole enää ollenkaan mielessä laihdutus, näiden katsominen on joskus jopa inspiroivaa! Katsoin eilen telkkarista Olet mitä syöt -jakson, ja vaikka kuinka kyseenalainen ohjelma onkin, en sen jälkeen kokenut olevani yhtään paska ihminen. Lisäksi olen tykännyt ihan valtavasti Elia Leinon Läski treenaa -videosarjasta, ja saanut siitä uutta puhtia omaan treeniin.

5. Olen vähentänyt itseni vertailua muihin. Tämän kanssa mulla on vielä hiukan petrattavaa, pienin askelin oikeaan suuntaan!





6. Olen löytänyt mulle sopivimman pukeutumistyylin. Mun ideaali mukavuusasu koostuu urheilurintsikoista, löysästä, Mörkömäisestä paidasta, sitriinikaulakorusta, villasukista ja treenihousuista. Oon nimennyt itseni mukavuudenhaluiseksi noitaolennoksi.

7.  En enää häpeile mun raskausarpiani. Mun koko keho polvista kaulaan on täynnä venymäarpia, ja se on pitkään vaikuttanut mun itsetuntoon. Taisin olla 15, kun ensi kerran joku harrastuskaveri kysyi, että mitä arpia mulla oli, ja siitä lähtien oon yrittänyt pitää ne peitettyinä. Nyt fiilikset niitä kohtaan on muuttuneet. Hääpäivänäkään mua ei ahdistanut mun käsivarsien, olkapäiden tai tissien arvet, vaan keskityin pitämään hauskaa. Ja kyllä, mulle on muodostunut tämän vuoden aikana yksi uusi arpi, ja aavistelen jonkin verran lpainoni nousseen. Mutta se on ihan ookoo. Oon vaan tosi onnellinen siitä, että kamppailu mun polveni kanssa on nyt voiton puolella, ja pystyn vihdoinkin treenaamaan kunnolla. Se vaikuttaa mun hyvinvointiini tosi kokonaisvaltaisesti.

Toivon, että tuleva vuosi tuo yhtä positiivisia muutoksia mun elämään. Jatkan tätä vaa'atonta elämää niin kauan, kun vain voin, ja käyn seuraavan kerran itseäni punnitsemassa, jos jokin terveydellinen tutkimus sitä vaatii. Muuten pystyn seuraamaan kehoni muutoksia vaatteiden sopivuuden ja peilikuvan avulla ihan riittävästi.

Oletko sä koskaan kokeillut olla tiedottomana omasta painostasi? Olisi ihanaa, jos aiheen ympäriltä saataisiin luotua monipuolista keskustelua, ja kaikenlaisten kokemusten kuuleminen olisi todella mielenkiintoista!
Muut aiheeseen liittyvät:
Henkilövaaka piiloon puoleksi vuodeksi - HÄÄT 2018

10 kommenttia:

  1. Ihana kirjoitus! <3 Kirjoitat tosi kauniisti itsestäsi, ja ihailen kovasti sitä. (Itsehän en pysty tuohon lainkaan, mutta matkalla oikeaan suuntaan, kai.) Vaa'alla en ole käynyt varmaan kolmeen vuoteen ollenkaan. Kun aloin syödä lääkkeitä, painoni nousi tosi nopeasti ja tosi paljon. Olen yllättynyt, miten fiksu olinkaan tuolloin, kun päätin, että itseni punnitseminen tuskin auttaa minua masentuneena. Joten en sitten enää punninnut itseäni.

    Minulla ei ole hajuakaan mitä painan. Se voi olla mitä vaan 90-120 kilon välissä, mistäs minä tiedän. En haluaisi olla se painava nainen, mutta nyt kun olen alkanut liikkua, olen muistanut, että tärkeintä minulle on se että kehoni toimii ja jaksaa.

    Olen sitä mieltä, että henkilövaakojen ostamisesta pitäisi tulla luvanvaraista. Enpä ole koskaan kohdannut ihmistä, joka saisi mitään positiivista itsensä jatkuvasta punnitsemisesta. Ja kun se lukema vaa'assa ei edes kerro koko totuutta. Vaikka olen aina ollut "isompi" kuin monet muut, olen ollut koostumukseltani lihaksikas, ja kuntoni on taatusti ollut heittämällä parempi kuin monen laihemman ihmisen. Ja silti sain aina palautetta vain painosta, en kehon koostumuksesta tai toimivuudesta. Nyt toki tilanne on eri, mutta aion saavuttaa sen oikean tilan. Mutta vaaka ei siinä minua auta, vaan just se hyvä fiilis kehossa. Että se haluaa syödä terveellistä ruokaa ja liikkua, niinkuin se nyt haluaa. Vaa'at roviolle.:D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mun itsenihyväksymisprojekti on kestänyt vuosia, joten ei hätää, jos otat pienempiä askeleita tällä polulla - niin mäkin olen ottanut. Sun kommentti on tosi samaistuttava, ja meillä on paljon samanlaisia ajatuksia ja kokemuksia. Mua todella paljon hämmentää se, miksi henkilövaaka edes on niin yleinen osa ihmisten koteja. Toki ymmärrän, että se on iso osa meidän yhteiskuntaa, joka pyrkii myymään laihdutus- ja treenituotteita itseinhon vallassa oleville henkilöille, ja joka mässäilee sillä, miten arvottomiksi ihminen tuntee itsensä. Mun puolestani vaa'at voisi poistaa vallan kauppojen hyllyltä, ja jos lääkäri katsoisi tarkistuksen yhteydessä lyhyempikestoisen painontarkkailun olevan kohdallaan, voisi ihminen silloin hakea apuvälinevuokraamosta itselleen henkilövaa'an. Koska loppujen lopuksi oman painon tietäminen ei kuulu normaalille kaduntallaajalle mitenkään.

      Poista
  2. Ihan paras postaus, oot ihana Iida! <3 Me käytiin alkuvuodesta avomiehen kanssa tiukka keskustelu henkilövaa'an hankkimisesta, kun mies halusi sellaisen laihdutustavoitteita seuratakseen. Vaaka jäi kuitenkin hankkimatta, ja mieskin on loppujen lopuksi ollut tyytyväinen siihen, että on käynyt vaa'alla vain porukoidensa luona kyläillessä. Päivän, viikon tai edes kahden viikon välein ei ole mitään järkeä seurata painoa, jos käynnissä on jonkinlainen elämäntaparemontti. Sopivan kokoinen ja sisältöinen ruokavalio on tässä ehkä tärkeämpi juttu, kuin se mitä vaaka sanoo. Henkilövaa'an sijaan meille siis hankittiin keittiövaaka, jonka avulla on helpompi seurata annoskokoja ja ruoan ravintosisältöjä :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Erittäin hyvä päätös olla hankkimatta vaakaa! Ihan liian usein elämäntapamuutos tehdään just laihtumisen toivossa, ja sitten tuijotetaan orjallisesti vaa'an näyttämää numeroa. Mun motivaationi on aina ennen lopahtanut elämäntaparemonttiin siksi, että tulokset eivät näy mun painossani, vaikka muuten fiilikset ja kunto olisi parantuneet, ja jotkin erittäin piukeat vaatteet tulleet vähän vähemmän puristaviksi.

      Muutenkin tuota kehon muuttumista on helpompi tarkkailla, kuin painon laskemista. Jos miehesi todellakin haluaa jotain konkreettista näyttöä siitä, että muutokset oikeasti saavat jotain aikaan, voisi olla hyvä ottaa mitat, tai ihan vain seurata sitä, miten vaatteet istuvat päällä. Se kertoo niin paljon enemmän kuin menetetyt kilot!

      Poista
  3. Mä en ole koskaan omistanut vaakaa. Joskus oon punninnut itseni kylässä jos oon huomannut että siellä on vaaka. Tällä hetkellä mun on kuitenkin pakko olla tietoinen painostani, ja siksi punnitsen itseni kerran kuukaudessa suunnilleen varmistaakseni että mun paino todella tippuu. Mua itseä mun koko ei juurikaan häiritse, mutta saadakseni sukupuolenkorjaushoitoja mun täytyy laihtua todella reilusti. Itse toivoisin lähinnä olevani liikunnallisempi ja voivani nauttia liikunnasta, mutta se ei oikein dysforian kanssa ole mahdollista, ja siksi tämä laihdutuskin on vaan yhtä takkuamista. Ruokavalio mulla mun mielestä on kuitenkin jo suht terveellinen... Olen siis vähän kurjassa tilanteessa ja vaan toivon että saisin laihduttua riittävästi jotta saisin hoitoa ja sen jälkeen taas mahdollisuuden esim. liikuntaan. Heh ja elämään.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Huh, sun tilanne on kyllä haastava, mutta ei missään nimessä mahdoton! Mullakin on ollut nuorena ongelmia nauttia liikunnasta pitkäaikaisen kehoahdistuksen ja kömpelyyden takia, ja vasta nyt se alkaa tuntua mun jutulta. Sun dysforia on kyllä varmasti ihan eri luokkaa kuin mun kehoahdistukset, toivottavasti saat tiputettua painoa sen verran, että saat tarvitsemasi hoidot!

      Mietin, että sä voisit oikeasti hyötyä ravintoterapiasta. Vai oletko jo siihen tutustunut? Mä itse kävin aikanaan ravintoterapeutilla useamman vuoden, ja sain sieltä paljon kannustusta ja ohjeita sekä ruokavalioon että liikkumiseen, joiden avulla tiputin noin parikymmentä kiloa. Se oli paljon enemmän, kuin mihin olisin omien tietojeni kanssa onnistunut.

      Tsemppiä sulle sun laihdutusprojektiin! ♥

      Poista
    2. Luulen että siitä vois vaikka olla hyötyäkin, kunhan vaan voisi varmistua siitä että on vastassa oikeesti sensitiivinen tyyppi joka ymmärtää transasioita. Toisaalta kyllä mun paino on lähtenyt nyt tippumaan kun olen aktiivisesti siihen keskittynyt, ja aika tietoinen mä yritän olla tälläkin hetkellä siitä mitä syön.

      Poista
    3. Toi on kyllä totta, ikinä ei voi olla varma siitä, millainen ihminen on vastassa! Mutta jos jossain vaiheessa alkaa oikein pahasti takkuamaan, laita ihmeessä testiin :)

      Poista
  4. Mulla oli usiampi vuosi etten käyny vaa'alla. Nykyään käyn kerran kuussa. Jos käyn usiammin, alkaa vaa'an lukema ahdistaan ja hallitsemaan elämää. Välillä mietin, että miksi käyn edes kerran kuussa. Haluan tietää vaa'an kautta, että missä mennään, ku en kropasta itsestään tunnista asioita juurikaan. Liikuntaa harrastan sen verran, että hyötyliikuntaa kävellen ja kerran viikossa salilla. Muuta en jaksaisi. Joo ja minäki opettelen suhtautumaan omaan kehoon paremmin. Haastavaa on.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mulla oli just se ongelma, että itsellä ei ikinä pysynyt toi punnitsiminen järkevissä mitoissa, kerran kuukaudessa on varmasti ihan hyvä määrä punnintaan, jos painoaan haluaa tarkkailla. Toki jos se tuntuu turhalta, voihan siitäkin luopua. Ja ihana kuulla, että opettelet myös suhtautumaan omaan kehoosi lempeämmin! Musta tuntuu, että mun itseni hyväksymistä kiihdytti se, kun aloin ajatella itsestäni samoin, kuin ajattelisin parhaasta ystävästäni. Pikku hiljaa sisäinen ääni alkoi muuttua, ja nyt oon jo itseni bff :D pienillä askelilla!

      Poista

Kaikki kommentit ovat tervetulleita ♥