Mä en ole ikinä oikein välittänyt viettää omia syntymäpäiviä. Lapsenakin mä olisin mielelläni ollut päivänsankarina ihan omissa oloissani, eikä liiallinen hössötys, teennäiset onnentoivotukset puolitutuilta ja ajatus, että ikääntyminen johtaa automaattisesti myös aikuistumiseen juurikaan tuntuneet musta mitenkään hirveän mukavilta. Peter Pan -syndroomaksikin tätä fiilistä voisi kai kutsua.
Tänä vuonna meillä oli puhetta, että vietettäisiin mun 21-vuotissynttäreitä viikon etuajassa, kun se virallinen viikonloppu menee plörinäksi kohtaamattomien työvuorojen takia, ja sinä virallisena päivänä mä ajattelin kestitä mun vanhempiani, jotka ovat käyneet meillä vain kerran. Niimpä, kun mä olin tapaamassa pitkästä aikaa hyvää ystävää, Juha puuhaili ja järjesteli kotona.
Ja mä en ollut uskoa silmiäni kun mä avasin kotioven.
On ihanaa tajuta, kuinka täydellisesti toinen voikaan toisen tuntea. Viime vuonna me vietettiin Juhan kanssa mun synttäreitä ananasjuomien ja dipattavien hedelmien parissa enkä ajatellut että siitä voisi parantaa. Kuitekin reilun parinsadan ilmapallon mahduttaminen meidän kämppään, ruuanlaitto, ihan odottamattoman nappiin osuneet lahjat ja LEIPOMIEN ylitti kaikki mun odotukset ja iski mulle riman hirveän korkealle, kun rupean Juhalle ensi vuonna järkkäillä synttäreitä.
Kahdeskymmenesensimmäinen ikävuosi kohdataan täällä hymyssäsuin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kaikki kommentit ovat tervetulleita ♥