Taideinstagramin ongelmia: Tykkään sun taiteesta, pliis seuraa mua

Hyvää perjantai-iltaa, tyypit! Tai hyvää yötä, huomenta, mihin aikaan nyt satutkaan postauksen avaamaan. Mä halusin vähän kirjoitella teille (energiajuomapärinöissäni) Instagramista, ja siitä, millaista on ylläpitää jokseenkin tavoitteellista taidetiliä siellä.

Aika monet teistä varmasti tietää, että mun henkilökohtaisen Instagram-tilini lisäksi mulla on "taidetili" nimellä @idizart. Aloitin sen vuodenvaihteessa ihan yleisön pyynnöstä, kun jotkut mun normitiliäni seuraavat olivat siellä vain ja ainoastaan mun piirrosteni takia, eikä muu sisältö oikein kiinnostanut. Se on ihan ymmärrettävää, sillä mäkin seuraan paljon artisteja; joidenkin kohdalla arkiset valokuvapostaukset kiinnostaa, mutta ei kaikkien. Niinpä erotin aiheet toisistaan, ja se on helpottanut somettamista tosi paljon. Kivannäköisen feedin ylläpitäminen on paljon helpompaa, kun ei tarvitse matemaattisesti miettiä, näyttääkö kaksi piirroskuvaa rinnakkain muiden kuvien keskellä tyhmältä. En ole mikään feed-hifistelijä, mutta sen verran mussa on perfektionistin vikaa, että piirrosten ja valokuvien tasapainottaminen kokonaiskuvassa oli mulle tärkeää.

Taidetili on kasvanut ihan kivaa vauhtia, se on saavuttanut 2020 aikana melkein mun henk.koht.tilini seuraajamäärän. Käytän kielenä englantia, ja oon opiskellut Instagramin algoritmiä oikein urakalla, sillä toiveeni olisi, että joskus taidetilillä olisi mahdollista saada vähän lisätienestiä taideprinttien, paitadesignien tai tatuointien muodossa.

Aktiivisen taidetilin varjopuolena on se, miten paljon mulle tulee roskapostia. Toki mun tilini on vielä pikkuriikkinen, mutta jokaisen uuden sadan seuraajan myötä roskapostin määrä lisääntyy. Toisinaan saan tyhjiä tilaustyökyselyitä ("Hei rakastan sun taidetta, mitä maksais tällanen tatskadesign?", ja kun vastaan, tyypistä ei enää koskaan kuulukaan mitään), saan usein kysymyksiä siitä, saako mun kuviani käyttää tatuoinneissa (ja kun vastaan haluavani pienen rahallisen korvauksen, keskustelu katkeaa), ja kohtuuttoman paljon "Hei, tykkään sun taiteesta, pliis checkaa mun tilini" kommentteja, jotka vastaamisen jälkeen poistetaan.

Mä en ole ikinä ollut mikään follow4follow-tyyppi, ja erityisesti nää seuraajien kalastelukommentit on alkaneet ottaa mua kohtuuttomasti kaaliin. Tietenkin on hyvä olla aktiivinen ja luoda taideinstagramissa suhteita muihin artisteihin, mutta "I like this" on ihan eri juttu kuin selvästi kyseistä piirrosta koskeva, kritiikkiä, ylistystä tai mielenkiintoa peilaava kommentti.

Juuri tänään sain kommentin, joka meni kutakuinkin näin:

"I really like your art, please go and follow my profile."

Kyseessä oli maaliskuussa perustettu tili, jonka lyijykynäpiirroksia tekevä ylläpitäjä oli oletettavasti mua paljon nuorempi. Tää näyttää musta kommentilta, joka on kopioi/liitä-kommentti, joka kommentoidaan samalla rykäisyllä about sataan randomiin taidejulkaisuun toivoen, että joku kommentin saaneista tulisi ja seuraisi. Siinä ei ole mitään, mikä osoittaisi sen, että tää kommentti on  kirjoitettu just mun kuvaani, ja just mun piirrostani koskien.

Siispä kofeiinipärinöissäni päätin vastata (englanniksi), että: 

"Kiitos, mutta pahoittelen, en seuraa käyttäjiä, jotka pyytävät mua seuraamaan heitä. Käyn kyllä katsomassa kaikkien ihmisten profiilit, jotka kuviini kommentoivat. Jos tahdot todellista aktiivista kanssakäyntiä tilillesi, suosittelen, ettei tällaisia copy/paste-kommentteja kannata käyttää, vaan jätä mielummin aitoja kyseiseen kuvaan sopivia kommentteja."

Ei mennyt aikaakaan, kun alkuperäinen kommentti oli poistettu (was i too harsh?), ja yksityisviestien puolella tuli rypäys viestejä, jossa tyyppi pahoitteli, mikäli kommentti ei vaikuttanut aidolta, ettei kyseessä todellakaan ollut kopioitu viesti, että hän ei ikinä kommentoisi mihinkään kuvaan, josta hän ei pitäisi, ja kommenttien lomassa hän kyseenalaisti mun vastaukseni hänen täysin aitoon, kehuvaan kommenttiinsa.

Avasin asiaa vähän laajemmin, ja selitin mm sen, että monet erityisesti vanhemmat Instagramin käyttäjät ovat kyllästyneitä seuraajien kalastelukommentteihin. Annoin myös vinkkejä, miten vaikuttaa kommenteissa rehellisemmältä ja aidommalta. Jos kommentti ei noteeraa kuvaa mitenkään, miksi kukaan ajattelisi, että kommentti olisi juuri heille muotoiltu? (Söpöön piirrokseen voi kommentoida "CUTE!", upeasti rajattuun kuvaan taas "cool lineart".)

Hetken viestittelyn jälkeen hän myönsi, että häntä ei yhtään motivoi hänen tilinsä kasvuvauhti, ja että hän ei edisty taiteessaan, kun uusia seuraajia ei tulekaan jokaisen postauksen myötä. Samaan hengenvetoon kyseinen aloitteleva artisti vetosi siihen, että kommentti on aina kommentti, ja että sen sisällöllä ei pitäisi olla merkitystä. "One comment can atleast make someone smile."

Toivon tosiaan, että en vaikuttanut keskustelussa vihamieliseltä, ylpeältä tai ärtyneeltä, mutta sitä on vaikea arvioida. Kummankaan meidän äidinkieli ei tainnut olla englanti, joten tukeuduin kuvalliseen viestintään emojien avulla. Muistutin siis rehellisen kommentoinnin arvosta, siitä, että vuosien saatossa kyllä oppii, miten somessa kannattaa suosia rehellistä kanssakäyntiä ja luoda oikeita suhteita toisiin käyttäjiin. Juuri jotain tiettyä kuvaa ja sen ominaisuuksia kommentoidessa oppii antamaan oikeaa kritiikkiä, ja samalla myös tarkastelemaan omaa taidettaan erilaisessa valossa.

Ilmeisesti keskustelu oli ihan aiheellinen (eikä hirveän vihamielinen), sillä muutaman minuutin viestittelyn jälkeen tyyppi tuli ja seurasi mun profiiliani.

Mitä tästä siis opimme? Kommentointi on somessa tärkeää, mutta jos kommentoinnin päätavoite on lisätä omaa näkyvyyttä, se näkyy kauas. Myöskään kenenkään nuoren (tai vanhan) taiteilijan polku ja motivaatio ei saisi olla kiinni siitä, onko niitä seuraajia 40 vai 4000. Jokaisella on omat juttunsa, joita voi hioa, ja kun someartisti löytää oman juttunsa, se näkyy pitkälle

Älkää siis somettako vain seuraajien toivossa. Somettakaa inspiroituaksenne, luodaksenne uusia suhteita samanmielisiin tyyppeihin, pitääksenne kirjaa omasta elämästänne tai kehityksestänne, ja ihan vain somettamisen ilosta.

No hate, just education.

Kristalli- ja kivikokoelma osa 2

Mahtavaa perjantaita, tyypit! ♥ Tein 2018 lopulla postauksen, jossa esittelin mun kivikokoelmani kulmakivet. Sen jälkeen kokoelmaan on löytynyt muutamia uusia kiviä, ja tänään haluaisin esitellä ne teille.

Aika monet mua instagramissa seuraavat ovat saattaneet huomata mun kiinnostukseni kiviin. Valokuvaan usein kallioita ja luonnonkiviä ja esittelen silloin tällöin uusia kiviostoksiani. Aika usein kotona otetuissa kuvissa taustalla näkyy mun "kotialttari", josta löytyy mun rumpuni, joitakin mystisiä esineitä, kynttilöitä ja kivikokoelmasta koottu crystal grid. Se on meidän olohuoneen keskeisellä paikalla, eli kivet ovat mukana mun arjessani päivittäin.

Kivet ovat olleet mun intohimoni niin kauan kuin muistan, ja oon tosi iloinen, että oon löytänyt sen puolen itsestäni uudestaan teiniangstivuosien jälkeen. Teini-iässä mulla oli kausi, kun kapinoin intuitiivista rajatietokiinnostustani (ja kivienkeräilyäni) vastaan. Erittäin onnellinen oon myös siitä, että jaan mun kotini tyypin kanssa, joka ei hätkähdä mun hörhöyttäni, ja joka ei välitä siitä, että meidän koti on vuorattu toinen toistaan omituisemmilla taikaesineillä.

Lapin ametisti

Edellisessä postauksessa unelmoin avoimesti löytäväni Lapin ametistin, ja vihdoin sopiva kivi tuli mua vastaan. Tämä kivi on Yli-Luoston kaivokselta, ja löysin sen, kun Juha oli selvitellyt Lapin ametistin myyntipaikkoja, ja vei mut Tampereen Kivikauppa Qiihin ostoksille. Tämä rumpuhiottu ametisti tuntui heti omalta, ja se on mun tämänhetkinen lempikiveni.

Ametistia kutsutaan tietäjän kiveksi, ja se on erittäin suosittu meditaatiokivi. Se selkeyttää energiaa, ajatuksia ja intuitiota, ja opastaa ymmärtämään asioiden syvempiä merkityksiä. Mä itse olen tosi intuitiivinen ihminen, ja se onkin ehkä isoin syy, miksi ametisti on mun lempikiveni.

Jos ametisti kiinnostaa enemmänkin, voit lukea lisää Soma & Sis'n nettisivuilta.

Akaatti

Rakastan akaatteja! Akaatti on upea kivi, ja oon pitkään ihaillut akaattilevyjä ja tällaisia akaattionkaloita. Tämä akaattionkalo löytyi Soma & Sis'n Helsingin myymälästä viime vuoden syyskuussa, ja se taitaa olla mun kokoelmani kallein kiviostos. Aluksi onkalon muoto hiukan hihitytti, mutta nopeasti akaatti tuntui siltä, että tämä on vietävä kotiin. Se on ollut koristeena ja hoitavana kivenä huonekasvien läheisyydessä.

Akaatti on väsymätön hoitokivi, jota ei tarvitse ladata koskaan. Se myös hoitaa ja lataa sen päällä ja ympärillä olevia kiviä. Se värähtelee matalalla taajuudella, joka resonoi kehon matalan värähtelyn kanssa. Niiden uskotaan tasapainottavan, suojelevan ja lievittävän kiputiloja.

Psssst: Kiputilat ovat sellainen asia, mitä ei kannata pelkästään akaatin voimin hoitaa. Lääkärikäynnit, hoidot ja kipulääkkeet ensin, akaatin kipua lievittävä ominaisuus vasta sitten. Kivien hoitaviin ominaisuuksiin ei kannata hurahtaa liikaa. Ne ovat hyvä lisä lääketieteellisten hoitojen rinnalle (koska intuitio ja law of attraction), mutta ne eivät yksistään paranna sairauksia tai vammoja.

Keltainen, eli hunajakalsiitti

Hunajakalsiitti oli aika random hankinta. Oltiin Helsingissä kivikaupassa helmikuussa, ja jotenkin energiat ei kohdanneet. Pyörin kaupassa iäisyyden ja en oikeen lämmennyt millekään, ja sitten Juha nappasi käteen hunajakalsiitin ja näytti sitä mulle. Hunajakalsiitti näytti musta ihan appelsiinikarkilta, ja se sitten lähti mukaan. Yhä vieläkin mun aivot väittävät, että jos imeskelisin kalsiittia oikein antaumuksella, se varmasti maistuisi ihan laivalla myytäviltä appelsiinikarkeilta.

Hunajakalsiitti on iloinen ja positiivinen kivi. Se energisoi ja muistuttaa uteliaasta elämänilosta, ja helpottaa matkaa kohti unelmia. Kaikki kalsiitit aktivoivat myös yhdessäolon ja yhteenkuuluvuuden energiaa ympärilleen.

Shamaanikivi

Tämä kivi on mun kokoelman uusin kivi. Sain tämän Juhalta syntymäpäivälahjaksi, ja totta puhuakseni en edes tiennyt tällaisen kiven olemassaolosta. Shamaanikivivessä on savukvartsia, valkoista lumikvartsia ja violettia ametistia. Kivi on harvinainen, ja ne ovat yleensä peräisin Luoston Lampivaaran ametistikaivokselta. Lampivaara on ollut muinaisten saamelaisten pyhä paikka, ja kivi saa nimensä siitä, että shamaanien kerrotaan saaneen voimansa näistä kivistä.

Tiikerinsilmä

Kun olin lapsi, mun ensimmäinen kiveni oli kolikkoautomaatista saatu tiikerinsilmä. Vuosien saatossa se hävisi kuin tuhka tuuleen, ja jäin kaipaamaan sitä. Tiikerinsilmä on ihan käsittämättömän kaunis kivi, joka säihkyy ruskean, oranssin ja keltaisen sävyissä. 

Tiikerinsilmä on oikea unelmakivi, sillä sen voimakas energia auttaa tekemään unelmista totta, lisää itsevarmuutta, vapauttaa tunteita ja maadoittaa. 

♥ ♥ ♥

Siinä kaikki kivihypetykset tällä erää. Näiden kivien lisäksi olen ostanut fluoriitin, mutta musta tuntuu, että sen energiat eivät ole kohdallaan, ja selvittelen, saisiko sitä jollain tapaa nollattua. Sen ostotilanne oli vähän kyseenalainen, joten luulen kiven imaisseen sen epämääräisen fiiliksen itseensä. Tai sitten siihen on kiinnittynyt jotain muuta energiaa. Jos nollaus ei onnistu, mun täytyy selvittää, mikä olisi oikea tapa hävittää se. En usko, että kiven antaminen eteenpäin olisi hyvä idea, kun mulla itselläni on siitä niin negatiivinen tuntemus.

Keräiletkö sä kiviä? Tai kiehtooko ne muuten? Mikä on sun lempikivi? Olisi mahtavaa kuulla teidän kokemuksia kommenteissa!

7 vuotta ensimmäisestä tatuoinnista — Mikä on muuttunut?

Kesäkuu on siitä merkityksellinen kuukausi, että kesäkuussa 2013 otin elämäni ekan tatuoinnin. Olin 19-vuotias, taskunpohjalle oli kertynyt rahaa kesätöistä, ja monta vuotta mietinnässä ollut tatuointi poltteli mielessä. Niinpä otin härkää sarvista ja tein vihdoin päätöksen, joka on johtanut mut alternatiivielämäntavan äärelle.

Niihin aikoihin tatuointikulttuuri oli tosi erilainen. Tietoa tatuoinneista ei ollut niin helposti saatavilla kuin tänäpäivänä, ja amerikkalaiset tatuointiohjelmat olivat luoneet tatuoinnin hankkimisprosessista tosi vääristyneen kuvan. Ohjelmissa ei puhuttu ajanvarauksesta, vaan niissä aina näytettiin, miten asiakas käveli tatuointiliikkeeseen, kertoi ideastaan, ja heti vapaa tatuoija loi asiakkaan odottaessa vesiväreillä ainutlaatuisen maalauksen tatuoinnista. Hiha- ja selkätatuoinnit tehtiin yhdellä istumalla, traumaattiset taustatarinat vaikuttivat olevan ainoa oikeutus tatuoinnin ottamiselle ja muutenkin koko asetelma oli vähän vinksallaan.

Todellisuus tästä on tietenkin ihan järjettömän kaukana, ja sen opin nopeasti ekaa tatuointia ottaessani. Etsin vapaana olevaa tatuoijaa, ja outojen käänteiden jälkeen päädyin ottamaan tatuointia mulle vinkatun tyypin ei-niin-steriilissä olohuoneessa. Tatuoijaa ei kiinnostanut yhtään tatuoinnin taustatarina, jonka olin miettinyt jokaista yksityiskohtaa myöten etukäteen (koska luulin sen olevan se juttu), ja tatuoinnin otto ei ollut mitenkään henkilökemioiden ilotulitusta tai transformatiivinen kokemus. Tatuoinnin tekemisen jälkeen fiilis oli hämmentynyt ja jopa vähän pettynyt. Tatuointi oli silloisen ymmärryksen mukaan hyvä, mutta kokemus jätti pahan maun suuhun.

Ei ehkä kunniallisin tatuointitarina, mutta ainakin olen oppinut virheistäni.

Tämän kokemuksen jälkeen mulla oli noin kolmen vuoden tauko ennen kuin lähdin kunnolla keräilemään tatuointeja. Viimeisen neljän vuoden aikana olen reissannut unelmatatuoijieni perässä ympäri Suomea, maksanut ihoon pistetystä musteesta melkein 2 000 € (+ matkat), ja oon kuuden tatuoinnin ylpeä omistaja. Tatuointien merkitykset on muuttuneet täysin. Ekaa tatuointiani ottaessa halusin jotain tosi merkityksellistä ja syvällistä, nykyisin tahdon vain mua kiinnostavia kuvia, joiden estetiikka puhuttelee. 

Erityisen tärkeää mulle on myös löytää artisteja, jotka ovat kiinnostuneet samanlaisesta estetiikasta, ja jotka ovat Suomessa edustamansa tyylin edelläkävijöitä. Oon myös huomannut, että mulla on huomattavasti mukavampi olo naisoletetun tatuoijan penkissä kuin miesoletetun.

Oon myös oppinut karvaasti sen, miten riskialtista on toisinaan ottaa itselle äärettömän merkityksellisiä tatuointeja. 

Eka tatuointini viittasi toivoon, rohkeuteen, kasvuun ja (nykyisin vähän cringesti) kristinuskoon. Olin kouluttautunut 16-vuotiaana seurakunnan leiriavustajaksi, ja kirkon yhteisöllisyys oli noihin aikoihin vielä mulle tärkeä muisto. Oli tosi lähellä, etten hakkauttanut tekstin kaveriksi käsivarren ympäri menevää rukousnauhaa, koska se oli niihin aikoihin yleinen tatuointiaihe. Nykyisin oon eronnut kirkosta, oon luopunut uskostani, harjoitan arkista perinnenoituutta ja määrittelen itseni pakanaksi. Rukousnauha olisi ollut ahdistava tatuointiaihe, ja olisin joutunut tekemään mun suunnitelmiin sopimattomia tatuointiratkaisuja vain saadakseni sen peittoon.

Olen tosi onnekas siinä, että loput kesätyörahat menivät mun autoni ylläpitoon, eikä mulla ollut mahdollisuutta ottaa lisää tatuointeja :D Niihin aikoihin en selvästikään tiennyt, kuka olen, ja tuntuu, että kypsyin tatuoinneille vaadittavalle tasolle vasta joskus 22-vuotiaana.

Toki myös uudemmillakin tatuoinneilla on merkityksiä, mutta erilaisia. Tatuointini viittaavat usein hyviin muistoihin, rakkaisiin ihmisiin tai mua miellyttävään estetiikkaan. Oon tämän vuoden aikana tajunnut, että tatuointien ottaminen mulla liittyy siihen, että otan kehoni hallintaan, ja teen siihen pysyviä muutoksia, joihin pystyn vaikuttamaan. 

Kehossa tapahtuu jatkuvasti asioita, joihin ei voi vaikuttaa. Kun tuon mun sisäistä maailmaa mun iholleni, mun keho tuntuu enemmän mun keholtani, vaikka siinä tapahtuukin asioita, joihin mulla ei ole valtaa. Se luo hallinnantunnetta tässä kaaottisessa maailmassa, ja samalla pystyn vaikuttamaan itsetuntooni ja kehonkuvaan. Ennen reisitatuointiani en olisi ikinä esitellyt jalkojani lyhyissä shortseissa, mutta koska siihen on kaiverrettu yhden lempitaiteilijani originaali taideteos, sen esilläpitäminen tuntuu tarkoituksenmukaiselta.

Tatuoinnit ovat mulle valtava inspiraation lähde, ja jatkan tatksaprojektejani aina tilanteen salliessa. Myös tatuointien tekeminen kiinnostaa, mutta en aio lähteä arpeuttamaan muita ilman, että saan niiden tekemiseen tarvittavan koulutuksen. Vaikka mun rahatilanteeni ei ehkä sovellu parhaiten tatuointien ottamiselle, sijoitan niihin mielelläni aina, kun on mahdollista. Tatuoinnit ovat mulle ikuinen taidesijoitus, ja ne buustaavat ihan käsittämättömän paljon mun itsetuntoani.

Onko sulla tatuointeja? Millaisia merkityksiä niillä on? Tai jos ei ole, onko sulla tatuointiunelmia? Olisi mahtavaa kuulla niistä kommenteissa!

Korona, laihdutuspuhe ja kehorauha

Hyvää keskiviikkoa! Tänään vietetään kansainvälistä Älä laihduta -päivää. Päivän tarkoitus on kyseenalaistaa laihduttaminen automaattisena terveystekona ja haastaa arvostamaan kehojen upeaa monimuotoisuutta kapeiden kehoihanteiden sijaan. Sen takia haluan kirjoittaa teille koronasta, aktiivisuuden vähenemisestä ja somen laihdutuspuheesta.


(Tässä postauksessa käytän kuvituksena kuvia musta, joita en ikinä julkaissut mihinkään, koska "näytän niissä liian lihavalta". Vaikka olen tullut pitkän matkan oman kehoni hyväksymisen kanssa, on alitajunnassa yhä vahva ehdollistuminen sille, että "lihavan ihmisen keho ei kuulu someen muiden nähtäväksi". Nyt otan oman näkyvyyteni omiin käsiini, ja hautaan ainakin täksi päiväksi ajatuksen siitä, että lihavan ihmisen pitäisi muka näyttää jollain tapaa hoikalta ollakseen näkyvä osa yhteiskuntaa.)

Koronan ja poikkeustilan takia ihmiset ovat joutuneet pysymään kotona, ja ymmärrän hyvin, miksi vähentynyt aktiivisuus on aiheuttanut monille kovaa (keho)ahdistusta. Olen nähnyt lukemattomia meemejä, joissa naureskellaan "koronakiloille" ja karantteenin lihottavuudelle. Samaan aikaan poikkeustila on saanut aikaan sen, että laihdutuspuhe, kalorien laskeminen, treeniohjelmat ja diettimainokset ovat alkaneet hiipiä räjähdysmäisesti kaikkien somesyötteeseen.

Mun unfollow-nappulani ei ole koskaan ollut niin liipaisinherkkä kuin viime viikkoina. Kun näen somessa pienenkin viittauksen laihdutukseen, poistan tyypin seurauslistaltani ilman, että edes harkitsen asiaa. Ja niin pitäisi tehdä kaikkien muidenkin, jotka ovat aiheelle herkkiä.

(Jos tyyppi on aikaisemminkin treenannut, ja puhuu kuntoilusta kehon huoltona, se ei mun mielestäni täytä laihdutuspuheen kriteerejä. Herkkyys on kuitenkin kaikilla erilainen, ja myös liiallinen treenaussisällön seuraaminenkin voi olla haitallista.)



Mä itse olen tosi herkkä laihdutuspuheelle, ja pitkäaikainen altistuminen sille saa mut hiljalleen palaamaan mun sairaaloisiin syömistottumuksiini. Ison osan mun elämästä näin mun kehoni liian isona, halusin pienentää sitä keinolla millä hyvänsä, häpeilin pituuttani, ja lopulta (2012) päädyin vaaralliselle näännytyskuurille. Erityisesti naisille taotaan lapsesta asti ideaa siitä, että laiha nainen on ainoa arvostusta ja hyvää kohtelua ansaitseva nainen, nainen ei saa vaatia keholleen sen tarvitsemaa tilaa, ja vaatebrändien tarjoamat vaatekoot ovat hyvän, arvostettavan naisen mitta. Laihimmillanikin tunsin olevani paska ja arvoton, koska mun kehoni vain oli liian kookas ja kaikin tavoin vääränlainen. Onneksi löysin mun kehoahdistuksen lähteen, ja päästessäni siitä eroon mun elämäni on muuttunut täysin.

Mun oma kehoahdistukseni räjähti käsiin loppuvuodesta 2017, kun seuraavana kesänä olevat häät lähestyivät ja tiesin olevani lihava morsian. Mutta let's face it, häät ovat ainutlaatuinen hetki ihmisen elämässä, johon kehon koko tai muut ominaisuudet eivät vaikuta mitenkään. Ahdistuksen tullessa liian väkeväksi purin tuntemuksiani Juhalle, joka ystävällisesti hävitti meidän omistaman vaa'an. Siis sen vaa'an, jolle olin astunut usean vuoden ajan joka ikinen päivä, ja jonka ympärillä mun elämäni pyöri. Sen vaa'an, joka ironisesti oli keittiön oven vieressä. Siihen asti aamun vaa'an lukema määritteli kokonaan mun päiväni sisällön, ruokailut, treenit ja kulkemiset. Numeron ollessa "korkealla" jätin aterioita vallan väliin.



Siitä elämäntavasta "terveellisyys" oli kaukana, vaikka terveysalan ammattilaiset ylistivät mun elämäntavanmuutostani. Kuunnellessani ylistystä mun parantuneesta terveydestä tajusin, miten järjetöntä paskaa tämä kaikki oli, ja tajusin, että vaikka kuinka kuihtuisin, en ikinä olisi itseeni tyytyväinen. Niiden aikojen (2013-2015) jälkeen olen lihonnut arviolta 20 kiloa, ja vasta nyt olen oppinut hyväksymään kehoni sellaisena kuin se on.

Mä myös havahduin tajuamaan, miten monta täydellistä päivää olin missannut vain siksi, että mun kehoni ahdisti ja inhotti mua. En halua havahtua asiaan uudestaan vanhuksena, ja tajuta, että olen tuhlannut koko elämäni laihduttamiseen ja itseni inhoamiseen. Olen luvannut, etten enää ikinä tietoisesti laihduta, ellei jokin vakava terveysongelma siihen pakota.

Vaa'an hävittämisen jälkeen jouduin opettelemaan uuden tavan päättää ruuastani ja treenaamisestani, ja löysin intuitiivisen syömisen ja ilon treenaamiseen. Kyllä keho kertoo, mitä se tarvitsee, ja kun ei ole "kiellettyjä ruokia", on syöminen turvallisempaa ja terveellisempää.



Yli kahteen vuoteen en ole ollut tietoinen siitä, mitä painan.

Tiedottomuus tuntui aluksi tosi pahalta, mutta nykyisin luotan siihen, että keho kyllä ilmoittaa tarpeistaan. Uskon siihen, että peilikuva ja kehon tuntemukset kertovat kehon tilan paremmin kuin yksikään vaaka.

Tää keho on mun kotini.

Sen ansiosta pystyn liikkumaan ja tekemään asioita, joita rakastan.

Ja se on kaikkine venymäarpineen, muhkuroineen, tatuointeineen ja kolotuksineen täydellinen.

Tää keho olen minä, ja tahdon antaa itselleni sen rakkauden ja arvostuksen, jonka tiedän ansaitsevani.

Toivottavasti säkin opit arvostamaan sun kehoasi. Ole itsellesi armollinen.

Näin valmistaudut tatuointien ottamiseen kesällä!

Tein 2017 postauksen, jossa kerroin, miten mun mielestä olisi hyvä varautua ottamaan tatuointi kesällä. Blogin analytiikkaa seuratessani olen huomannut, että postaus selvästi kiinnostaa, sillä siihen tulee aika ajoin rypäys uusia klikkauksia. Se on musta vähän cringeä. Postauksessa ei missään nimessä ole väärää tietoa, mutta nykyisin sanoittaisin asiat eri tavalla ja alleviivaisin ihan eri aiheita. And that's why we're here today!

Erityisesti aihe tuntuu kiinnostavan nyt, kun lämpötila alkaa nousta, ihmisillä on aikaa miettiä unelmatatuointeja kotona karanteenissa, ja shortseja aletaan kaivella vaatekaapin perältä kohti päivänvaloa. Vaikka koronan takia kulkemista on rajoitettu, tatuointiliikkeitä ei ole vielä pakotettu sulkemaan. Toivon todella, ettei tämä pandemia menisi Suomessa niin pahaksi, että yksityisyrittäjien tulot kokonaan katkeaisivat, kun liikkeiden ovet laitettaisiin säppiin.

Tänään ajattelin purkaa aihetta uudelleen vähän kokeneempana tatuoinnin ottajana, ja ehkä myös vähän keventää tätä maailmantilannetta, joka varmasti meihin kaikkiin vaikuttaa.

Käsivarren väritatuointi oululaiselta Blackcap Tattoolta, haamutatskan teki tamperelainen Fera Obscura. Jalkapöydän elementtitatuointi on tamperelaisen hq.o.gd:n käsialaa.

Edellisen tatuointi-kesällä-postauksen tehdessäni olin 23 vuotias, ja mulla oli entuudestaan yksi tekstitatuointi. Tuleva reisitatuointi jännitti, joten purin tatuointikuumotusta katsomalla lukemattomia tatuoinnin parantamisvideoita Youtubesta, ja listasin tärkeimmät seikat yhteen postaukseen. Nyt multa löytyy kuusi tatuointia, ja yhteensä olen istunut tatuoijan penkissä noin 13 tuntia. Jokainen tatuointi paranee eri tavalla, mutta yhä vieläkin olen vahvasti sitä mieltä, että kesäisin otettavat tatuoinnit on ehdottomasti kaikkein vaikeimpia tapauksia.

Ja nyt kerron teille, miksi!

1. Tatuoinnin ottaminen on muutenkin tukalaa, mutta tukaluus saa ihan uuden määritelmän, kun istuu muovikelmutetussa penkissä kesähelteellä. Kun penkki on vuorattu isoon kondomiin, on selän ja perseen hikoilu ihan käsittämättömän eeppistä. Paikallaan pysyminen ja tatuoijan työn tekeminen mahdollisimman helpoksi on hankalaa, kun muovikelmun päällä liukuu itsestään koko ajan makuuasentoon. Jos lähdet tatuointia helteellä ottamaan, käy suihkussa, muista laittaa dödöä, pukeudu mukaviin, hengittäviin vaatteisiin, ja tee parhaasi pysyäksesi paikoillasi. (Alla olevassa kuvassa olen ottamassa reisitatuointiani kesällä 2017. Reisitatuointini teki puolalainen Fukari.)

2. Vaikka ajatuksena tatuoinnin otto kesällä on hirveän viehättävä, sillä tatuointia saa heti lähteä esittelemään kivoissa kesävaatteissa, on todellisuus vähän toinen. Tuore tatuointi täytyy suojata todella hyvin auringolta, ja sen päälle ei kannata levitellä hajustettuja aurinkovoiteita. Tatuointi on hyvä pitää auringolta suojassa vaatteiden alla, kunnes se on täysin parantunut. Muutenkin tatuointi on parantuessaan 1-4 viikkoa aika karun näköinen, sillä tatuoitu alue lähtee fleikkaantumaan, eli iho uusiutuessaan kuoriutuu irti isoina ihokaistaleina. Mä itse pidän tatuointini jemmassa löysien vaatteiden alla kunnes se on kokonaan parantunut.

3. Uuden tatuoinnin kanssa myös monet ihanat kesäpuuhat täytyy jättää pois päiväjärjestyksestä. Tatuoinnin parantumisprosessin aikana ei saisi liata tatuointia, uida, saunoa tai muutenkaan ylenpaattisesti hikoilla. Näiden ohjeistusten aika riippuu paljolti tatuoinnista, mutta yleinen tatuoinnin paranemisaika on 1-4 viikkoa. Eli jos otat tatuoinnin juuri ennen täydellistä ones in a lifetime mökkijuhannusta, ei kannata harmitella väliin jäävää juhannussaunaa, uintia poukamassa tai alastonta kirmailua vehnäpellolla. Pahimmillaan huonosti hoidettu tatuointi voi tulehtua ja aiheuttaa verenmyrkytyksen.

Tästä syystä mä itse rakastan ottaa tatuointeja keväällä – ne saavat parantua ja asettua kaikessa rauhassa vaatteiden alla ennen kesähelteitä ja mökkisaunoja. Saan myös kesällä käyttää rajattomasti aurinkorasvaa ilman, että mun täytyisi vältellä uutta tatuointia.

4. Koska hikoilua on välteltävä, on kevytkin liikkuminen uuden tatuoinnin kanssa kesällä hankalaa. Tietenkin tämä on ihan tyypistä ja tatuoinnin paikasta kiinni, mutta ainakin mä olen ihan tuskahiessä kevyesti liikkuessani, kun aurinko porottaa ja lämpötila hiipii kohti 25 astetta. Yleensä mä odotan uuden tatuoinnin kanssa vähintään viikon ennen kuin lähden treenaamaan, joogaamaan tai pitkälle pyörälenkille, mutta kesällä otettujen leimojen kanssa odotan kauemmin.

5. Ai niin, ja VARO HYTTYSIÄ! Tatuointi kutisee parantuessaan pahimmillaan niin paljon, että tekisi mieli leikata tatuoitu raaja irti, ja jos hyttyset iskevät vielä sen lisäksi laumana johonkin päin vartaloa, on kesäfiiliksen menettäminen taattu.

Kesällä otettava tatuointi voi olla myös erittäin hyvä päätös, jos on valmis seuraamaan näitä ohjeita ja rajoituksia. Kesäloma saattaa myös olla joillekin ainoa aika vuodesta, milloin pystyy matkustamaan tatuointia ottamaan, jos tatuoija työskentelee kauempana. Myös todella rajoittavat ja joustamattomat työaikataulut ovat iso syy sille, miksi kesäloma on hyvä hetki ottaa uutta leimaa.

Jos tämä pandemia antaa edes osittain periksi kesällä, ryntään pää kolmantena jalkana Tampereelle uutta tatuointia hakemaan, vaikka se hiukan rajoittaisikin kesäaktiviteetteja. Kärvistelen sitten mielelläni pari viikkoa aurinkoa vältellen, saunomatta ja uimatta.

Myös sinitiaisen on tehnyt Blackcap Tattoo.

Ja hei, käyttäkää sitä aurinkorasvaa. Se ennaltaehkäisee ihosyöpää (johon sairastuu arviolta yli 15 000 suomalaista vuodessa), ja se pitää tatuoinnit skarppeina. Aurinko haalistaa tatuointeja ja muutenkin ikäännyttää ihoa, eikä letkautuksessa "tänään puna huomenna bruna" ole oikeasti mitään hauskaa.

Ja psssst: Muistakaa valikoida tatuoijanne tarkkaan. Tatuointi tulee olemaan ihossasi aina, pidit tatuoinnista tai et. Tietenkin tatuoinnin poistaminen on mahdollista, mutta se on todella kallis, kivulias toimenpide, eikä tatuoitu alue siitä huolimattakaan välttämättä palaa täysin ennalleen, jos tatuoinnin teko on aiheuttanut arpeumaa ihoon.

Huonoissa olosuhteissa tehty tatuointi saattaa myös tulehtua ja sen mukana saattaa pahimmillaan napata jonkun veriteitse tarttuvan taudin, esimerkiksi hepatiitin tai HIVin. Ota tatuointisi ammattilaisilla, joiden kädenjälkeä rakastat, niin voit olla luottavaisin mielin tatuoinnin turvallisuudesta ja laadusta.

Lopuksi tahdon muistuttaa, että seuratkaa aina ensisijaisesti oman tatuoijanne antamia parannusohjeita. Tämä listaus ei kerro, miten tatuointia hoidetaan, sillä tässä listassa ei ole kaikkia oleellisia ohjeita tatuoinnin parantamiseen.