Äkäslompolo 2019

Kuten mua instassa seuraavat tietävätkin, käytiin tammikuussa Äkäslompolossa. Äkäslompolo on seitsemän tunturin kupeessa oleva kylä, jonka pääelinkeinona on matkailu. Matkakohdefiilis kieltämättä välittyi, mutta ei niin pahasti, kuin alkuun olisi voinut kuvitella - asiakaspalvelijat olivat hyväntuulisia, ravintolat ja kaupat olivat keskitetty melko tiiviille alueelle, ja merkittyjä patikointireittejä riitti.




Meitä oli matkassa yhteensä kahdeksan henkeä; mä ja Juha, mun vanhemmat, mun isoveli ja hänen kihlattunsa (joka on myös mun paras ystäväni), ja hänen vanhempansa. Koska meitä oli niin monta, majoitukseksi valittiin 6+2 hengen vuokramökki. Mökki oli nimeltään Villa Jussi, ja vaikka siellä oli hiukan liikaa omistajan henkilökohtaisia tavaroita ollakseen siisti vuokramökki, oli se tosi hyvin varusteltu. Mökissä oli takka, sähkösauna, astiapesukone ja hyvin varusteltu keittiö, vaatteidenpesumahikset, palju ja pihassa pieni kota.

Alakerrassa oli kaksi kahden hengen huonetta, yläkerrassa yksi huone, ja me päädyttiin nukkumaan parven avautuvalla sohvalla. Me vitsillä haikailtiin vähän erämökin perään, joten sohvamajoitus toi sopivasti retkeilyfiilistä :D




Sijaintinsa puolesta mökki oli ihan unelma, koska siitä oli kävelyetäisyys niin moneen paikkaan. Ainoat paikat, joihin jouduttiin autoilemaan, olivat luontokeskus Kellokas ja Yllästunturi. Myös kuunpimennys näkyi täydellisesti mökin sisätiloista, eikä kenenkään tarvinnut mennä ulos palelemaan -30 asteen pakkaseen.





Lauantaina 19.1. me nuorimmat ajettiin Porista Äkäslompoloon, joten sunnuntaina mökissä istuskelu ei tuntunut hirveän houkuttelevalta idealta. Auringon alkaessa painua mailleen me Juhan kanssa päätettiin lähteä kokeilemaan, päästäisiinkö Kuer-tunturille. Kuer on 445 metriä korkea, ja reitti huipulle oli vähän yli kolme kilometriä.

Meidän ajoitus oli täydellinen, sillä joitakin satunnaisia koiranulkoiluttajia tuli vastaan, mutta saatiin kivuta ihan kahdestaan lumikenkien painamaa polkua. Hiljaisuus sai korvat soimaan, pakkanen hiukset ja Juhan parran jäätymään, ja vaikka vähän ennen huippua multa loppui totaalisesti kunto ja usko, päästiin kipuamaan huipulle asti.

Kun päästiin perille, aurinko oli just laskenut, ja tunturin juurella oleva katuvaloijen valaisema pikkukylä sai tajuamaan, kuinka käsittämättömän pitkälle oltiin tultu. Kylän takana näkyi upea tunturijono. Oli kyllä kipuamisen arvoinen näky!





Tässä kuvassa ensimmäinen on lähtötilanne, toisessa ollaan just pääsemässä mökkiin kahden tunnin tunturilenkin jälkeen. Voisi sanoa, että pakkanen teki tehtävänsä.

Tietenkään tällaiselle istumatyötä tekevälle hihhulille tuo 20 000 askeleen päivä heti loman alkuun ei ollut mitenkään järkevin valinta. Mun kantapäistäni lähtevät jänteet taisivat tulehtua, ja kävellessä ne tuntuivat siltä, kuin ne olisivat napsahtamassa hetkenä minä hyvänsä katki. Pari päivää kului jalkoja lepuuttaessa, ja kierreltiin matkamuistoputiikkeja ja taide- ja valokuvanäyttelyitä, ja muuten makoilin lattialla takan ääressä, jalat visusti takan lämmössä.





Matkamuistoliike Mailan tupa ja Jounin kauppakeskuksen putiikki olivat musta hirveän kutsuvia rohtojuomineen, sarvikoristeineen ja noitarumpuineen. Tietenkin toi noitarumpumyynti herätti mussa ristiriitaisia tuntemuksia, koska rummun omistajana tiedän, miten henkilökohtainen se on. Rummun hankkiminen massatuotettuna, permanenttitussilla koristeltuna ja tietämättä sen alkuperää on ehkä huonoin mahdollinen tapa hankkia noitarumpu.

Yritin olla miettimättä sitä liikaa, sillä ymmärrän myös rummun estetiikkapuolen, ja puodeista löytyi paljon muitakin ristiriitaisia matkamuistoja. Kuten kaikista turistirysistä varmasti löytyy.

Yksi reissun odotetuimpia kohteita oli SnowVillage, johon oli rakennettu Game of Thrones -teemainen jäähotelli. Rakennelmassa oli aivan käsittämätön määrä valtavia lumiveistoksia, ja kymmeniä teeman mukaan rakennettuja huoneita. Oli kyllä näkemisen arvoinen paikka, jos joskus talviaikaan sen läheisyyteen eksyt, suosittelen lämpimästi katsastamaan!




Ja olihan Yllästunturikin nähtävä. Vaikkei kukaan matkaseurueestamme ole laskettelija, päätettiin porukalla mennä katsomaan, mitä 719 metrin korkuisen tunturin huipulla näkyisi. Tunturin laelle pääsi kätevästi gondolihissillä. Patikkareissuksi tunturi oli liian korkea näin talviaikaan, ehkä jos joskus kesällä eksytään samoille huudeille, voitaisiin miettiä rinteen kipuamista perinteisemmin keinoin.




Tunturilla kaikki oli jotenkin hirveän pysähtynyttä ja taianomaista, eikä sitä kylmyyttä ja lumen määrää oikeasti tajua ennen, kuin sen itse omin silmin näkee.

Ylläkseltä palatessa iskettiin sauna lämpiämään, ja Juha ja mun veljeni alkoivat lämmittää paljua. Pakkanen huiteli kolmessakymmenessä asteessa, mutta paljuun oli pakko päästä. Vuokraisäntä kertoi myöhemmin, että oltiin ensimmäiset, jotka oltiin paljuiltu niin kovassa pakkasessa, jätettiin varmasti sen mieleen hyvä mielikuva hulluista porilaisista.




Meidän loman kruunasi ehdottomasti revontulet, jotka täyttivät taivaan Juhan ja mun viimeisenä iltana. Jouduttiin lähtemään mökiltä pari päivää muita ennen työvuorojen takia, mutta mikään ei jäänyt harmittamaan. Kokemuksena Lappimatka oli unohtumaton, ja neljäntoista tunnin kotimatka meni täysin kivuttomasti yöjunassa, joka sekin oli tällaiselle kokemattomalle junamatkailijalle jännä kokemus!

Oletko sä ikinä käynyt Lapissa, tai unelmoitko Lappimatkasta?