Alkoholittomuudestani?

Aihe, jota mä olen pitkään pyöritellyt mielessäni ja johon liittyvää postausta olen monta kertaa kirjoitellut, mutta sitten sensuroinut sen kokonaan, on alkoholi. Tuo viisasten juoma, eksyneen paras ystävä, itsetunnon kohottaja ja katala rakastaja, joka tuntuu olevan nykyisin osa kaikkien elämää tavalla tai toisella. Mä harvoin tapaan kaltaistani ihmistä, joka kertoo suoraan, ettei käytä alkoholia missään muodossa, mutta ei laita pahakseen, jos ystävät, kumppani tai perheenjäsenet käyttävät sitä ja siksi kai olen epäillyt aiheeseen liittyvää postaustakin.

Mä en ole siis ikinä ollut humalassa, hiprakassa tai krapulassa ja tietämykseni ylipäänsä tähän aiheeseen koostuu ainoastaan todella satunnaisista suullisista, joita teini-ikäisenä sattui mielenkiinnosta maistamaan. Tietenkin todeten, että kaikki maistui ihan HELVETIN PAHALTA eikä mun tarvinnut tehdä lähempää tuttavuutta aiheeseen :D

Se, miten mun elämäni tuli tähän pisteeseen on täysi mysteeri. Ehkä asialla on tekemistä senkin kanssa, kuinka avoimesti meidän perheessä on aina puhuttu aiheesta ja siitä, että mun vanhempani aina käyttivät alkoholia fiksusti. Siitä huolimatta ala-asteikäisenä mä olin aivan varma, että täysi-ikäisyyden saavuttaessani mä olisin aivan rappiolla, Alkon kanta-asiakas ja kaikenlaiset toogabileet kiertänyt ilmaisen viinan perässä. Kuitenkin, kun ystävät ja muut tuttavat alkoivat mua varhaisina teinivuosina kutsua illanistujaisiinsa, joissa mä tiesin pääpointin olevan alkoholi, mä kieltäydyin kohteliaasti kutsusta ja harvoin menin mukaan.

Ehkä mä saan kiittää tästä mun monipuolisia harrastuksianikin. Kun muut alkoivat tissutella ja kokeilla tätä eräänlaista aikuistumisrittiä, mulla oli kädet täynnä aikataulutettujen päivien kanssa. Mä olin mukana koulun näytelmäkerhossa, kävin Anniksella katsomassa nuorten näytelmiä ja kertailin vuorosanoja kotona, mä lauloin kuorossa joten lauantaiaamuna oli pakko nousta ajoissa harjoituksiin, isos- ja leiriavustajakoulutukset saivat mut olemaan rehellisemmin oma itseni ja mä ajelin mopolla, kevarilla ja sittemmin autolla, eikä sekään kannustanut minkäänlaisten päihteiden käyttöön.

Hieman nuorempana asiasta ei juurikaan tullut puhuttua, vaikka eiväthän mun läheisimmät ystävätkään yltäneet edes normaalin nuoren käyttötottumuksiin. Kyseinen hermostomyrkky ei vain kiinnostanut tipan vertaa, ja silloin harvoin, kun lähdin kavereiden mukaan, mä pysyin selvänä. Niin hyvin ystäväpiirini valitsin, ettei mua ikinä painostettu mihinkään. Mulle korkeintaan illan aikana sanottiin, että kyllä säkin Iida saat jos haluat. Enkä mä halunnut. Siitä päätöksestä olen pitänyt ihan tähän päivään asti kiinni.

Nykyisin mä menen mielelläni kavereiden kanssa baariin. Todella harvoin sellaisia tilaisuuksia tulee, että mun kaveriporukkani löyttäytyisi yhteen ja menisi tanssimaan tai jollekin keikalle, mutta kun niin käy, mä lupaan tarvitseville kyydin kotiin ja nesteytän itseni energiajuomalla. Joskus on mukavaa päästä vähän ihmisten ilmoille kuuntelemaan hiukan erilaista musiikkia ystävien kanssa.

"Se on muuten aivan totta, että täällä juomattomuuttaan saa aina selitellä", totesi mun työkaverikin, kun asiasta tuli ohimennen jotain puhetta. Ja se pitää valitettavasti paikkansa. En tiedä, kuinka moni on samassa tilanteessa ja tietää, millaisia ennakkoluuloja ihmisillä on raittiudesta, mutta olen niin usein kuullut, että joku tuoreempi tuttavuus oli luullut mua himouskovaiseksi, kun ensi kerran asia on tullut puheeksi. Nykyihmisten mielestä siihen vain täytyy olla jokin syy kun ei maistu. Tuntuu joskus jopa todella typerältä, kun multa kysytään sille syytä ja mulla ei ole mitään tarjota. Ei mulla sen kummempia syitä ole siihen, mutta se ei saa mua myöskään luopumaan mun ajattelutavastani.

Kenenkään ei ikinä pitäisi muuttaa suhtautumistaan johonkin tai vaihtaa tapojaan jonkun muun mielipiteiden takia. Jokaisen tulisi oikeasti kertoa mielipiteensä suoraan ja seistä niiden takana, mutta liiallista saarnaamista en arvosta ollenkaan. Ei kaikkien tarvitse ajatella samalla tavalla. Me ollaan hei aikuisia ihmisiä, jotka päättää itse omista asioistaan, ja jos oikeasti juomistaan täytyy pyydellä koko ajan anteeksi, onko siitä mitään iloa?

Oisko kellään ajatuksia aiheesta? Tai omia kokemuksia, niin hyvässä kuin pahassa?